Kun elämästä puuttuu valo

Arki rullaa nykyisin aika rauhallisissa merkeissä. Jos koulua ja virtuaaliopetusta ei olisi, kuuntelisin hiljaisuutta kellon ympäri kissa kainalossani. Siinä on jotain pelottavaa, sillä silloin johtuu kohtaamaan itsensä kaikkine epäkohtineen.

Itsensä kuuntelu on tällä hetkellä aika haastavaa. Elämästäni tuntuu puuttuvan valo vaikka asiat ovat toisaalta ihan hyvin. Kieliikö se masennuksesta vai olenko ajautunut sielun pimeään yöhön, joka jossain vaiheessa on henkisen polun kulkijan vain kohdattava. Tila, jossa on koko ajan ihan pihalla oman juttunsa kanssa ja hengellinen kriisi vain syvenee.

Kriisini sai alkunsa viime vuonna, kun aloin kokea henkimaailman asioita ja aloin miettiä elämää syvällisemmin. Aloin nähdä meditoidessa myös näkyjä ja katselinkin näitä haltioissani miltei joka päivä. En näe niitä enää kuin välähdyksenomaisesti ja osa tyhjyyden tunteestani onkin seurausta siitä, sillä kaipaan niitä valtavasti. Ne saivat aikaan kuitenkin sen, että elin pää taivaassa ja arkirealisimini oli unohtua.

Halasin eilen pihapiirissä olevaa mäntyä pitkään. Se tuntui hyvältä. Tunsin kehossani sen energian ja ajattelin kevään tulevan juuri oikeaan aikaan. Haistelin niitä harvoja heinän sortuvia, mitä nurmikon laitamilta löysin ja tiesin heti hajun perusteella aavistella, että luonto tulee voimistamaan minua suunnattomasti. Nämä ovat pieniä arkisia juttuja, mutta niillä on merkitystä hyvinvoinnille todella paljon.

Valo on ihan äärettömän tärkeää kolmannen silmän chakralle eli käpyrauhaselle. Nyt kelien lämmetessä on hyvä aloittaa aurinkokylvyt pimeän talven jälkeen. Toivonkin, että valo voimistaisi jälleen kolmatta silmääni, tämä on yksi keino päästä jälleen selvänäköisyyden piiriin.

Joskus kaipaisin rinnalleni henkistä opettajaa, joka osaisi pukea ajatukseni sanoiksi. Tyyppiä, joka kertoisi miten tätä elämää pitäisi elää, että olisi onnellinen ja löytäisi omalle polulleen tavoitteita, joilla voisi täyttää elämäntehtäväänsä. Luulisi, että yli nelikymppinen olisi omalla polullaan jo konkari, mutta minä olen vasta lähtökuopissa. Tunnen itseni ajoittain aika tyhmäksi ja tuntuu, etten ole oppinut henkisestä elämästä vielä yhtään mitään. Matka on kuitenkin alkanut ja on aika alkaa etsiä sitä valoa, mikä jonnekin sammui matkani varrelle. Ei se kaukana ole, mutta siihen on vielä matkaa.