Entisen läskifanaatikon tunnustuksia

Hämmennyin vähän itsekin, kun selasin blogiani ja törmäsin juttuuni otsikolla ”Kuinka edullisesti voi päästä huippuun bikinikuntoon?”. Pointtihan oli treenaus edullisesti, sillä ihan liian usein törmään ihmisiin, jotka ovat harrastusten kalleuden lannistamia. Otsikko palasi mieleeni, kun luin Hello Dolly-blogista postauksen ajatuksista koskien ylipainoa ”Virhe maailmassa, osa XX”. 

Kirjoittaja oli lukenut saman jutun kuin minäkin ex-pyöräilijästä, joka julisti, että ”miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan edustavuutta”. Kannattaa lukea Hello Dollyn postaus – kiitos tästä, arvon Kissankieli. Samaa mantraa julistaa muuten Tiina Jylhäkin miehensä kanssa. Postaus palautti mieleeni keskustelun vuosia sitten opiskelukavereitteni kanssa ja sen, miten ajatusmaailmani on muuttunut hyvin radikaalisti vuosien saatossa, koskien painoa ja hoikkuutta. Keskustelimme toisen opiskelukaverini laihduttamisesta ja taas kerran, supertikistä bikinikunnosta. Keskusteluun liittyi kolmas luokkalainen tyttö, joka ilmoitti tiukkaan sävyyn, että keskustelumme olisi hyvin huono esimerkki nuoremmille neidoille vaikka julkisissa liikennevälineissä kuultuna, koska olimme jo hoikkia ja kehonkuvamme vääristynyt, jos halusimme vielä laihduttaa. Kritiikkiähän on aina vaikeaa ottaa vastaan ja siksi keskustelukumppanini ilmoitti, että koska hän on tosi läski (ei siis todellakaan ollut), niin paras vaan laihduttaa. Minä taas totesin, että eiköhän ylipaino ole suurempi ongelma nyky-yhteiskunnassa kuin liika laihuus. Vuosien jälkeen tajusin, että tiukka tyttö oli ollut oikeassa. Stop sairaalloiselle laihdutuspuheelle. 

Mähän olen Ally McBeal-aikakauden neitosia. Enkä muuten ole koskaan sairastunut syömishäiröön, en ole ollut ylipainoinen, enkä alipainoinen. Lukiossa vaihdettiin laihdutusvinkkejä tyyliin ”syö viisi viinirypälettä päivässä ja lenkkeile 150km” (vinkkejä, joihin en aikeista huolimatta kyennyt: äidin ruokapadat veivät voiton) ja ihailtiin kuihtuneita julkkiksia. Mahtaako tämä fitnesstouhu olla kovin kaukana tuosta? Mahtavaa, että yhä useampi on innostunut treenaamaan, mutta täytyy kuitenkin muistaa, että ollakseen terve ja hyvässä kunnossa fyysisesti ei tarvitse mennä salille 6x vko ja vetää tuhat hiit-treeniä kalliissa treenivaatteisssa. Ei tarvitse välttämättä mennä salille lainkaan, jos ei halua. 

Mikä muutti aikanaan lopullisesti oman ajattelutapani? Voivottelin aina ”läskeyttäni”, erityisen mielellään siskoilleni. Nuorin siskoni oli vielä ala-ikäinen ja kysyi kerran aidosti huolissaan mua lyhyempänä ja saman painoisena: ”mutta jos sä olet läski mielestäsi, niin mikä mä sitten olen?” Silloin olisin ihan tosissaan halunnut vetää kaikki läskipuheeni takaisin. Nuorin siskoni oli mun silmissä hoikka ja kaunis. Mä olin luullut, että mun läskiobsessio on vain mun oma asia. Mun oikeus. Mun oikeus omaan vartalooni ja sen muokkaukseen. Mutta ei se ole. On ihmisiä, joille mä olen esimerkki, hyvässä ja pahassa. Tai en esimerkki, mutta olen monien ihmisien läheisyydessä ja voin siten levittää joko hyvää tai huonoa fiilistä ympärilleni, koska;

…toinen asia, mikä muutti myös ajattelutapani, oli eräs tuolloin uusi ystävä. Hän ei lähtenyt lainkaan keskusteluun läskeistä tai keskusteluun joka kulkee yleensä näin tyttöjen/naisten välillä: ”mä olen niin läski” ”eiku sä oot tosi laiha, mut mä oon tosi läski”. Tämä mimmi kertoi, että haluaa tulla rakastetuksi ja pidetyksi ennen kaikkea persoonansa takia eikä vertaile omaa vartaloaan muiden vartaloihin. Ettei hän kaipaa urheilulta muuta kuin parempaa kuntoa, koska oli tottunut olemaan hyvässä kunnossa – siis sillä tavalla, ettei hengästy niin helposti ja pystyy hölkkäämään 5 km. Tarpeeksi usein kuultuna tuon kaverin esimerkki eheytti eniten. Jos tuokin uskaltaa olla välittämättä painosta koko ajan, niin ehkä mäkin uskallan.

Vielä joskus krooniset läskipuheet uhkaavat palata suuhuni, mutta herään melko pian. Kerron teille jotain: ei ole paskapuhetta, ettei treenistä saisi tarpeeksi iloa, vaikkei mielessä olisi ihannevartalo koko ajan. Sama pätee ruokailuun. Paljon pysyvämmän muutoksen saa aikaan ja paljon suuremman motivaation sisälle, kun päättää lopettaa itsensä kiusaamisen nälällä ja ilkeillä puheilla ja opetella rakastamaan itseään. Kuuntelemaan itseään. Joskus tekee mieli salaattia, joskus se pizza on paikallaan. Tasapaino. Se on kaikessa hyvä oppi: ei tarvitse mennä äärilaidasta toiseeen. Se onkin varmaan elämän pituinen koulu. Liikunnasta saa myös instant hyvän olon: endorfiinikiksin, jossa maailma näyttää ihan rennolta paikalta, työasiat haihtuu päästä, paremmat unet, paremman ruokahalun ja kaiken lisäksi välittömän kuvitelman upeasta bodystä. Alun jälkeen tulee myös pirteämpi olo. Kunnianhimon lähtökohta ei ole itsensä vihaaminen: vaan niin suuri rohkeus, että uskaltaa odottaa enemmän elämältä.

Ennen kaikkea, mä yritän elää kuten sanon. Rakkaat ihmiset näyttäytyvät mulle aina kauneus/komeuslasien läpi, miksen siis itse katsoisi itseäni samojen lasien läpi? Miten voi sanoa toiselle, että tämä on riittävän hyvä, jos ei ole sitä omasta mielestäkään? Muut hyväksyy aidosti vasta sitten, kun saman asian pystyy kohtamaan itsessään. Henkinen pahoinvointi on mielestäni suurin riski syömisongelmien vinksahtamiseen pahasti suuntaan tai toiseen – liialliseen, sairastuttavaan ylipainoon tai alipainoon. On hyvä pitää mielessä, ettei laihuus tuo rakkautta, onnea, terveyttä tai menestystä. Tämä kaikki piti palauttaa mieleen, kun olen ollut jonkinlaisessa bikinikuntoprojektissa. Kaiken lähtökohta pitää olla armo ja rakkaus itseä kohtaan. Loppujen lopuksi, bikinobodyhän syntyi ihan näin: 1. Have a bikini 2. Have a body. Siinäpä se;)

Puhe itselleen on erittäin tehokasta aivopesua. Jos teillä olisi kumppani, joka hokisi koko ajan: ”et ole riittävä, et ole riittävä, et ole riittävä ja katso nyt totakin vannetta sun mahan ympärillä ja mitä muutkin ajattelee kun sulla on tollaiset rytkyt” – ennen pitkää se alkaisi vaikuttaa. Miten puhut itsellesi? Olet siitä vastuussa kuten olet vastuussa puheestasi muille. Mä olen opetellut käymään nätimpää sisäistä keskustelua. ”Vau ootpä sä aika kuuma ja hmmm siisti huivivalinta, oot aika supernainen tänään, nää kyykyt tosiaan on tehonnut, hitto miten hyvä perä, mä oon ihana, sä oot ihana”. (vaikka kyllä se kriittisempi tulee joskus – ehkä sekin on ok sopivassa suhteessa, eli aika pienessä ja helposti unohtavassa.)

Sairaalloisen laihdutuspuheen voi lopettaa, koska se ei oikeastaan hyödytä ketään. Tekee vain onnettomaksi.