Positiivisuus; ollako vai eikö olla?

Postiivisuushaasteesta, joka lähti kiertämään Facebookissa, on jo jonkun aikaa. Sinänsä viaton haaste herätti runsaasti tunteita puoleen ja toiseen ja toi mukanaan negatiivisuushaasteen, joka ei tosin kerännyt kovin suurta suosiota. Joitain ihmisiä ärsytti suunnattomasti elämän mukavien asioiden esille tuominen ja esitettiin huolta, että ihmiset jäävät yksin varjoisten tunteidensa kanssa, kun SoMesta tulee mielikuvaa pelkästä ihanuudesta.

Onko positiivisuus siis paha asia ja miksi se ärsyttää joitain suunnattomasti? Saako olla väkisin positiivinen? Onko se inhaa teeskentelyä? Unohtaako ja kieltääkö posiitivista ajattelua suosiva tyyppi maailman murheet, viskaa sivuun kerjäläisen kadulla, ylenkatsoo murheellista? Toisaalta, onko kaiken pahan pyörittäminen nupissaan hyödyllistä kenellekään? Onko onnellisuus vain asennekysymys? Onko negatiivinen ilonpilaaja ja pahanilmanlintu, joka haluaa riistää riemukkaalta ilon kuin tikkarin pikkulapselta?

 

Pyörittelin näitä ajatuksia päässäni lukiessani aika tunteikkaita kommentteja blogeista, somesta, jopa artikkelien aiheina. Tiivistän ajatuskulkuni yhteen lauseeseen ja muutamaan sanaan, jota avaan hieman edempänä.

Ollakseen positiivinen on oltava negatiivinen.

Negatiiviset tunteet ovat tarpeen. Ne ovat yhtä tärkeitä kuin kipuaisti. Kipu ei ole kivaa, mutta jos kipuaistia ei ole, ihminen on suojaton, hengenvaarassa. On tärkeää kuunnella myös ikävältä tuntuvia tunteita; häpeää, syyllisyyttä, inhoa, vihaa, katumusta, surua, ikävää, sääliä. Ne ovat syy jostain, kenties nukutusta yöstä, mieleen palaavista muistoista, stressaavasta elämäntilanteesta. Niitä ei saa sivuuttaa työntämällä ne kaappiin väkisin, tunkemalla oven kiinni. Koska lopulta koko kaapin sisältää pullahtaa ulos. Tunteen voi tunnistaa ja havaita – mutta siihen ei välttämättä tarvitse jäädä rypemään. Asialle voi tehdä jotain – koska on niin positiivinen, että uskoo kaiken menevän hyvin, kaikesta huolimatta. Kun negatiivisuuteen jää jumiin, eikä pääse irti millään, on mahdollista, että mieli on jo hieman sairastunut. Silloin tarvitsee vetoapua – läheisiltä tai ammattilaisilta. Silloin on ihan totta, ettei kyse ole enää asenteesta.

Ei leimata työuupuneita, masentuneita tai ahdistuneita asennevammaisiksi.

Jos masennuksesta, ahdistuksesta tai työuupumuksesta toipuminen (näin esimerkkeinä) olisi vain ja ainoastaan asennekysymys, olisiko kotomaassammekaan kovin monta näitä sairastavaa? Voisiko joku ystävällisesti kertoa tämän asenteen, jolla paranee ihan helposti? Patentoisin sen ja tulisin törkyisen rikkaaksi. Mielen sairastumisesta ei selviä yksin – toisaalta: ilman omaa, isoa panosta paranemiseen ei toivu. Mieleltään sairastunut ja yleisestikin uupunut ihminen voi olla ”hieman” ärsyttävä ja rasittava – aivan varmasti. Kukaan meistä ei ole parhaimmillaan, kun mieli sairastuu. Kannattaa muistaa, että yleinen toivottomuus ja kaiken näkeminen negatiivisin silmälasein voi olla myös masennuksen oire. Eli se Ihaamainen murhe ”ei tästä kuitenkaan mitään tule kun maailma nyt vaan on tämmöinen” voi olla jumiutunutta mielialan laskua. (Jotkut on Ihaita syntyjään ja se on ihan okei – Ihaat, teitä tarvitaan.) Eli kun kohtaamme umpikireän tyypin vaikka kassajonossa, voi hetken yrittää hengittää itse, antaa oma paikka jonossa ja kelata, kuinka paha olla toisella on. Olen itsekin ollut kireä kiirehtijä ja olen kiitollinen jokaiselle kanssani pinnansa pitäneelle. Silloin oli vaan tosi paha olo.

Toivo.

Koulutuksessa on puhuttu tästä – toivottomuuden kohtaamisesta. Toivon antaminen ja toivon ylläpitäminen ovat jopa parempia sanoja positiivisuudelle. Kun mulla on ollut kausia, jolloin olen ollut todella murheissani, muiden onnellisuus on antanut valtavasti toivoa. Silloin jos koskaan olen tarvinnut kipeästi onnellisia loppuja, koska ne ovat ylläpitäneet omaa toivoani. Muiden positiivisuus siis tuskin on pois keneltäkään murheiselta. Jostain syystä erityisesti suhteiden loput ovat saaneet janoamaan tarinoita muiden onnellisista suhteista – koska se antaa toivoa. Jos ihminen on täysin toivoton, ei jaksa uskoa – joskus muiden pitää ylläpitää toivoa tämän puolesta. Rohkeasti, selkä suorana, sanoa, että ”kuule, kaikki järjestyy kyllä”. Uudestaan ja uudestaan. Kuin sellainen tukikeppi kasville:) Toisaalta, joskus on ollut kausia, jolloin pahan maailman keskellä kaikki on tuntunut kovin turhalta – silloin olen pysähtynyt ja käsittänyt, että olen ollut luisumassa turhan syvälle sinisiin hetkiini ja sisäiseen maailmanparannukseen. Ja tehnyt jotain asialle; itsetuntemus jeesaa oikeiden lääkkeiden löytämisessä. Turhuus kuuluu elämään ihan ehdottomasti. Ilman turhuuksia elämä olisi kovin tylsää.

 

Pehmeät arvot.

Kannattaisin tätä sanaa positiivisuuden sijaan laajempana käsitteenä – pehmeyttä, keveyttä, lämpöä, iloa, ystävyyttä. Pehmeät arvonsa voi määritellä oikeastaan ihan itse sen mukaan, mistä tykkää. On se sitten merkkilaukkujen ostoa tai puiden halailua

Sarkasmi.

Brittihuumori on loistavaa, hyvä sarkasmi ja komiikkaa on parhaimmillaan törkeän hauskaa. Se mistä en pidä, on ilkeily, joka kätketään sarkasmin alle. Tai passiivinen aggressio, joka kätketään ”sarkasmin” alle. Näillä ei ole mun mielestä juurikaan tekemistä älykkään huumorin kanssa, vaan enemmänkin pelkuruuden kanssa. Inhoan ilkeitä kommentteja, jotka kätketään ”ei pahalla”, ”rakkaudella” tai ”vitsillä vaan” sanojen alle. Jos huumori loukkaa jotakuta, on loukkaajan kannettava vastuunsa ja ihan pyytää anteeksi. Oli se loukkaajan mielestä hauskaa tai ei. Ja loukatun vastuulla on kertoa tunteistaan. Huumori SAA loukata. Tässä on ollut ja on itselläkin kasvamista ja herkkyyden opettelua – omat hauskat jutut on meinannut joskus karata käsistä.

Oikein neutraalia kesää kaikille! :D