Ostan, siis olen nainen?
” Meidän (naisten) kuuluisi heijastaa vaatteillamme sitä, mitä kannamme sydämessämme. Meidän pitää löytää garderoobin olennaisimmat osat, ne vaatekappaleet, jotka kertovat meistä, asuja, joita voi ”asustaa ja karsia” , ”klassikkovaatteita” ja ”jakkuja, joissa on särmää”. Nämä ovat oletettuja Naisena olemisen taitoja.”
Sain aikamoisen valaistuksen koskien omaa ostoskäyttäytymistäni lukiessani Caitlin Moranin kirjaa ”Naisena olemisen taito”, kirja, josta ylläoleva ja muut tämän postauksen lainaukset ovat. Ajattelen olevani itsevarma terveellä tavalla, mutta tuon kirjan pointit herätti mut ajattelemaan mun hupia, shoppailua, uudella tapaa. Ajattelin olevani ylpeä pienestä turhamaisuudestani, ettei se ole enää epävarmuutta, ettei se ole ulkoisten paineiden tuomaa.
”Naisten kuuluu olla hyviä pukeutumaan ja katsoa nenäänsä pitkin niitä, joilla homma ei ole hanskassa. Joka lehdessä ja tabloidissa on viikottain aukeamia julkkiksista otsikoilla Häpeän kehä tai Mitä tuli pantua päälle?”
Kauhukseni käsitin, että olin ollut tuollainen nenäänsä pitkin katsoja. En tarkoituksella! Viimeinen asia, mitä halusin olla, on olla sellainen nainen, joka huutelee pitkin kyliä, että miten naiset eivät laittaudu ja miehetkin menee vieraisiin kun muija ei osaa edes koroilla kävellä. Mä kuvittelin olevani hyvä ja tiedostava ihminen! On ihan hauskaa naureskella vähän kuville, joissa julkkisnainen on laittanut övärit vaatteet, mutta niillä jutuilla taitaa olla isompi vaikutus kuin Iltiksien otsikoilla, joissa julkkisnainen haukkuu suomalaisnaisten pukeutumisen. Mä heräsin siihen, että ajattelin ystävällisen säälivästi: ”tuokin nainen tuolla, laittaisi edes vähän meikkiä”, ”karseaa, crocsit ja caprileggarit” tai ”pah, mikä pissistyyli ja vielä linttaan astutut feikkiuggit jalassa”. Se, mitä ajattelee muista, kertoo varmasti jotain siitäkin, mitä itseltämme vaadimme. Jos mä en jaksaisi panostaa ja haluaisin olla mukavasti crocseissa kesäteatterissa, niin enkö olisi enää ihana nainen? Surullista. Nykyisin mulla sitten on feikkiuggit, joita astun linttaan parhaani mukaan.
”Kaikki toiset naiset ostavat paljon enemmän vaatteita, minä ajattelen. Heillä on paljon enemmän vaatteita kuin minulla. He tekevät asiat toisella tavalla. Minä en tee niin kuin naiset tekevät.”
Kuinka moni mies on tuhluriprinsessa-tyyppisissä telkkariohjelmissa siksi, että on shoppaillut liikaa vaatteita? Paria edistyksellistä metroseksuaalimiestä lukuunottamatta. Vitsit me naiset ollaan huvittavia hömppiä, tuhlataan ruokarahamme Gina Tricotin toppeihin. Voidaan me ollakin, jos halutaan, ei se tee kenestäkään huonompaa: mutta ei meidän tarvitse olla sellaisia täyttääksemme naisen tunnusmerkit.
”Se (asun hankkiminen) on kuin joku helvetin Dragons Quest – loputon luettelo asioista, joiden perässä pitää juosta; ne voivat löytyä luolasta, salviapensaan juurelta. Vaatekappale, jonka ”voi vielä vetää päälle” ei voi olla anorakki tai retkihuopa, joka on sattumoisin kaivettu esiin komerosta portaiden alta, vaan patinoitu villatakki, ratsastusbleiseri tai kahdensadan punnan pashmina. Koko touhu vaikuttaa sairaan rasittavalta.”
Lopuksi vielä ihana asennevinkki niihin päiviin, kun asu ei edusta sitä, mitä sydämessämme kannamme…
”Ja jos – kaaoksen, kohtalon tai pesemättömän pyykin takia – päätyy keräämään asunsa siitä mitä käteen sattuu (sukat, Crocsit, smokkitakki ja kolmikolkkahattu) pitää vain katsoa ihmisiä suoraan silmiin ja sanoa krokotiilieläimen itsevarmuudella: ”En pidä siitä, että kaikki sointuu yhteen.”
Mä uskon, että tässä asiassa paras tapa muuttaa maailmaa ja ympäristöään on muuttaa ensin itseään. Mistä mä sen tiedän? Se toimii ulkonäkökriiseilyssäkin. Mä kehitin huimasti tervettä itsetuntoa, kun kuulin tarpeeksi usein hyvältä ystävältä: ”mä en välitä mun vatsamakkaroista, mä haluan, että musta pidetään siksi, että oon niin siisti tyyppi.” Sen usko itseensä sai mut uskomaan itseeni myös. Ja kun mä näin, ettei sillä tosiaan ole väliä onnellisuuden suhteen. Jos toinen sanoo, että ”ei, sä olet upea, mutta mä olen karsea”, niin se ei kohota kenenkään fiilistä. Jos toinenkaan ei usko olevansa jo valmiiksi ihana, miksi uskoisi itsekään? Karismalla ja asenteella saa mitkä vaan vaatteet näyttämään siltä, mitä sä kannat sydämessäsi. Mun ei tarvitse ostaa yhtään vaatetta siksi, että kelpaisin enemmän muille millään elämän osa-alueella. (Oikeastaan, jos on liian cool, niin muita vaan vituttaa enemmän, hahhah.) En muutu uudesta neuleesta ihanammaksi, vaikka siis himoitsenkin uusia neuleita. (Joita en nyt osta tässä kuussa!)
No tässä on aika kiva asu mun mielestä. Joskus vaan sillä ei ole väliä, mitä pukee, voi olla kurja olo kuitenkin… Siksi kannattaa korjata syytä, ei oiretta. Taitaa olla asia, mitä saa miettiä aina aika ajoin. Miksi ostan? Enkö tosiaan ole upea vanhassakin mekossa? Haluanko ostaa uuden minän? Säästäjää helpottavia mietteitä. Lopputulos on se, että mietin nyt vielä useampaan kertaan, miksi haluan shoppailla. Katson lempeämmin muita naisia ja oon aika ylpeä meistä täällä pohjolassa: röyhelöt vähissä, mutta ollaan ehkä vähän luonnonlapsia. Voidaan ihailla kumppareissamme röyhelönaisia :)