Maaninen kankunkyttääjä lomailee
Kun katson taaksepäin aktiivisia kuntosalikausiani, joiden tähtäimessä on ollut kropan muokkaus, tajuan olleeni rasittavan maaninen omien pakareitteni tuijottelija.
Olen ollut kuin alkurakkauden tuskissa kieriskelevä tyyppi, joka nyppii päivänkakkaran lehtiä huokaillen ja hokee ”kiinteytynyt, ei kiinteytynyt”. Tuttua kenellekkään? Juuri pakarat on se paikka, joiden kiinteytymistä seuraan – viikko ilman treeniä, ja olen varma, että ne ovat jo löystyneet! Pakkomielteistä? Kyllä! Heräsin kelailemaan lajivalintojen eroja, kun tajusin, että kropan kyttäykseni on yhtäkkiä ihan minimissä, vaikka on kesä ja bikinikausikin.
Olen toki treenannut, paljonkin, mutta salilla en ole käynyt sitten toukokuun lopun. Aloitin toukokuussa pelailemaan jalkapalloa, nykyisin pari kertaa viikossa (lähtötaso oli ihan nolla). Huomaan mikä ero noilla kahdella lajilla, kuntosalilla ja jalkapallolla, on henkisesti: valtaisa. Väittäisin, että mulle jalkapallo on parempaa joogaa kuin jooga, jos katsotaan asiaa henkisten arvojen näkökulmasta.
Kuntosali on todella itsekeskeinen laji. Oppiminen keskittyy siihen, miten MINÄ saan nostettua painopakkojen määrää, miten MINÄ suoritan liikkeen teknisesti oikeaoppisesti, miltä minä näytän peilistä tehdessäni liikettä ja miltä treeni näyttää minun kropassani. Onko hauis kiinteämpi? Onko jalkaan tullut lisää muotoa? Näkyykö vatsalihaksia?
Kuntosalin väitetään nostavan itsetuntoa ja varmasti näinkin on – ainakin naisille voi olla voimauttavaa puskea kunnon painoja hiki otsalla ja tuntea olonsa voimakkaaksi. Kuntosali oikein tehtynä on myös todella tehokas tapa muokata kroppaa, tehokkuudesta tykätään täällä! Mulla vaan intensiiviset kuntosalijaksot nostaa itsetietoisuuden määrää, hyvässä ja pahassa. Musta tuntuu, että mun itsetunto vartalokuvan suhteen saattaa jopa laskea, mitä enemmän treenaan salilla. Ei siksi, että kuntosalilla olisi niin paljon timmejä tyyppejä, vertailisin itseäni muihin ja tuntisin itseni huonommaksi. Ei. Ongelma on juuri se, että mulla on liikaa aikaa tuijottaa omaa kuvaani peilistä, tekemässä kyykkyä, tekemässä hauiskääntöä.
Olen tajunnut jotain tärkeää: kun omaa vartaloa koskevat huonot ajatukset piinaavat normaalipainoista, paras ratkaisu on suunnata huomio muualle omasta itsestä. Eli omasta ruokavaliosta, omasta kehityksestä, omasta kropasta. Aiemmin ratkaisu huonoihin ajatuksiin oon ollut epäkohtien korjaaminen – mutta itse ongelma, liika itsetietoisuus, ei ratkea keskittymällä lisää omaan itseen. (Itsetietoisuudella tarkoitan itseensä huomion kiinnittämistä niin hyvässä kuin pahassa, en siis itserakkautta) En osaa sanoa, mikä on oikea määrä itsetietoisuutta, mutta luulen omalla kohdallani, että keskityn treenikehitykseeni ollessani treenamassa ja sopiessani seuraavia treenejä. Muulla ajalla yritän jättää minun treenit minun kehitys minun vartalo kato onko tässä lihas – puheen satunnaiseksi.
Miksi jalkapallo on joogaa parempaa joogaa ja mitä opetuksia aion siirtää elämäni ensimmäisestä fudiskesästä muihin treeneihin? Jalkapallossa on valtavasti opettelemista. En ole kertaakaan ajatellut jalkapallotreenien aikana, että miltä mä näytän. Olen keskittynyt täysillä siihen, miten saan potkittua tuota nahkakuulaa hyvin. Itse pelissä pitää olla hyvin kontaktissa muiden kanssa ja opetella nostamaan katse pallosta muihin joukkuekavereihin, keskittyä täysillä. Heti kun keskittyminen herpaantuu, pallo lentää minne sattuu ja vastapuoli tekee maalin. Siinä erinomaista läsnäolon oppia – huomio kääntyy pakosti pois omista sfääreistä. Treenatessa olen alkanut miettimään, mihin kroppani vielä pystyisi, haluasin juosta kovempaa ja pidempään.
En sano, että itseensä keskittyminen on huono asia. Kuntosalilla keskittyminen omiin tuntoihin on supertärkeää jo siksikin, ettei loukkaa itseään ja aiheuta rasitusvammoja pidemmällä tähtäimellä. Jalkapallon opeista haluan siirtää huomion juuri kropan toiminnallisuuteen, terveyeteen ja oppimisen aikaansamaan turhautumisen ja riemun vaihteluun. Kuntosali on istumatyöläiselle erinomainen huoltolaji ja haluan käydä taas talvella pari kertaa viikossa heiluttamassa punttia – täytyy vaan varoa, ettei lipsahda liikaan itsetietoisuuteen. Enkä pane pahakseni, jos olen edes pikkuisen timmin näköinen:)
