Syyllistyjän myötätuntomeditaatio

Mä olen aina ollut hyvä syyllistymään. 

Oon onnellinen parisuhteessani – mieleeni tulee kaikki ne, jotka ei tästä onnesta saa nauttia. Ihmiset, jotka ei löydä millään kumppania, ihmiset, jotka kokevat väkivaltaa suhteissaan, ihmiset jotka voivat pahoin suhteissaan, ihmiset jotka ovat menettäneet kumppaninsa. Syyllistyn.

Saan kivan työn – mietin kaikkia niitä jotka ei saa ollenkaan oman alan töitä tai jotka tekee kurjaa työtä. Syyllisyys. Enhän juuri mä ansaitse tätä.

Saan uusia vaatteita – mietin syyllisenä rahattomia tuttuja ja ylipäänsä kaikkia maailman nälkää näkeviä sekä niitä mahdollisesti niitä tyyppejä, jotka kätösillään mun mekon tekivät. 

On kaunis kesäpäivä ja mä nautin aamupalaa ulkona – mun mieleen tulee kaikki ne, jotka makaa sairaalassa kipeinä ja tuijottaa kaihoten verhojen välistä pilkahtavaa aurinkoa. Syyllistyn. 

Tunnen itseni terveeksi – mietin, kuinka tuttu juuri kuoli syöpään kesken kaiken tai niitä, jotka menettää terveyden pahoinpitelyn tai onnettomuuden seurauksena.

Mä en ole tehnyt mitään erityisen hyvää saadakseni onnea. En ole tehnyt mitään erityisen pahaa ansaitakseni pahaakaan. Syyllistyminen ja ikävät ajatukset, jotka ovat kuin auringon eteen meneviä pilviä, eivät kuitenkaan auta ketään, vähiten mua. Ei hirveästi auta hokea (ehkä vähän, sanokaa te?), että ”nauti hetkestä, nauti hetkestä, älä syyllisty, älä syyllisty”. 

Yllättäen eräs hauska harjoitus olikin vastaus näihin fiiliksiin; myötätuntomeditaatio. Joka kerta, kun saan jotain hyvää ja tunnen onnea sanon pääni sisällä: toivon kaikille teille terveyttä ja onnea, jota itselläni on, ja jota itsellenikin toivon. ”Kaikki” voi olla joku tietty tyyppi tai vaan kaikki tai joku ihmisryhmä.Tadaa, syyllisyyden pilvet kaikkoaa. Älkää siis tunteko syyllisyyttä onnestanne, vaan lähettäkää ihmeessä palanen onnea maailmalle. Siitä on hyötyä kaikille:) 

Unsplash.com/Matthew Skinner