Valmiina biitsille bodyn kanssa
Saavutin tänään pitkään haaveilemani tavoitepainon noin viiden kuukauden enemmän ja vähemmän ahkeran ponnistelun tuloksena. Painoindeksini on nyt noin 20,5 eli normaalipainon alarajoilla. Kiloja on lähtenyt seitsemän ja senttejä vyötäröltä kahdeksan.Vartalosta otetuissa kehityskuvissa on tapahtunut ihan miellyttävä muutos: kuhmurat on tasoittunut ja takapuoli kiinteytynyt omenamaisemmaksi. (Ei, en laita belfietä tänne. Voitte kuvitella upeat kankkuni. Piirtää ne silmienne eteen kauniin kaarevina ja ruskettuneina. Kiitos.)
Halusin hieman kertoa sieluani tutkaillen, miltä tuntuu, kun jo valmiiksi normaalipainoinen on päässyt omaan bikinikuntotavoitteeseensa. Olenko mä onnellisempi? Kaikki trimmaajat hehkuttavat, miten olo on ainakin pirteämpi ja energisempi, omaa kehoaan ei tarvitse piilotella, voi olla ylpeänä rannalla ja jaksaa paremmin. On mieletön olo WUUUUUU, ”mutta homma jatkuu”. Yleisesti terveillä elämäntavoilla, joita kohti olen trimmauksen ohessa pyrkinyt, aukeaa vähintään taivaat ja enkelten kuoro laulaa. Ennen sitä ei voi olla tyytyväisyyden olotilassa… vai voiko? Kerron heti tuloksen, jos teitä jännittää jo: ei ole onnellisempi ja autuaampi olo. Olo on neutraali.
Mä olen joutunut miettimään paljon omaa suhdettani vartalooni, syömiseen ja liikuntaan tämän kaiken myötä. Oon saanut useilta ihmisiltä palautetta siitä, että olen hyvin ulkonäkökeskeinen, mitä tulee muhun itseeni. Siihen on varmaan syytä kiinnittää huomiota, mutta miten, en ihan tiedä. Jollain lailla luulen, että oon saattanut tasapainottua tämän kaiken trimmauskriiseilyn aikana. Mä olen mennyt niistä NYT RUOTUUN ajatuksista aina niihin EI VITTU MITÄ PASKAA ANNAN OLLA- keloista johonkin välimaastoon.
Sain jossain vaiheessa tätä bikinikuntoprojektia hillittömät hepulit. Terveys- ja laihdutuspuhe ja ylipäänsä kaikki ruokapuhe tuli yli. Sitä vaan tuntui tulevan jokaisen suusta ja jokaisesta tuutista ja mun omasta päästäkin jo ihan liikaa. Käsitin, että olin väärässä, kun olin kuvitellut, ettei kaikki tämä ruokaan liittyvä ongelmatiikka vaikuta muhun, enää. Olin alkanut syyllistyä tavallisesta ruoasta, rasvan laadusta, lihan syönnistä, hiilarien määrästä ja proteiinin määrästä, sokerin määrästä, herkkujen määrästä ja ruoan eettisyydestä – siihen kaupan päälle vielä ruoan hinnasta/hinnattomuudesta. Aiheita, joista näkee kirjoituksia ja juttuja toistuvasti. En halunnut viikkoon kuulla sanaa ”epäterveellinen” tai ”terveellinen”.
Pizzaa salamilla mulle kiitos. Lihapiirakkaa. Karkkia. Sipsejä. Ihan sama! I-H-A-N S-A-M-A eikä mitään muttia perään eikä varsinkaan mitään ruotuun palaamisia. Kattokkaa kaikki, tässä mä vedän donitsia BUAHAHAAH ja se on ”EPÄTERVEELLISTÄ” että in your face vaan! (oon mielipuoli pääni sisällä). Mitä sitten tapahtui, kun annoin olla, vedin kaikkea ja lepäsin? Aloin kaivata salaattia ja jumppa kulki energialla. Itsestään! Mä en palannut ruotuun, nöyränä ja katuvaisena tuhlaajapoikana, joka on taas oivaltanut miten eletään ”hyvin”. Mun kyllästyminen olikin se hyvinvoinnin ehto, koska sitä kautta lepäsin, en pakottanut itseäni ja söin tarpeeksi. Se oli se juttu, jolla pystyin voimaan hyvin.
Käsitin entistä syvällisemmin, miksi Patrik Borg peräänkuuluttaa rentoa syömistä ja karkkilakoista luopumista. Miten koskaan oppii syömään suurin piirtein oikein, jos pitää syödä jatkuvasti ruokiaan punniten? Palveleeko mua ikuinen ruotuun-repsahdus-ruotuun-repsahdus-kehä, koska eihän tuosta kehästä pääse muuten irti kuin olla tekemättä kumpaakaan, piste. Huippu-urheilu sitten erikseen. Porkkanakin on epäterveellistä, jos syö vain sitä. Ymmärrän nyt pointin, että ”kiellettyjen” ja ”sallittujen” ruokien takana piilee riski tai jopa ensiaskel häirintyneeseen ajatteluun ruoasta.
Lopulta käskin itseäni ajatella järkevästi: lihaskuntotreeni pari kertaa viikossa on erittäin suotavaa, koska oon istumatyöläinen, kolmekymmentä täyttänyt nainen. Ääripäät olisi olla tekemättä mitään tai sitten olla ihan mehuissaan, että NYT TREENATAAN NIIN ETTÄ OKSENNUS PERKELE LENTÄÄ ILMAN SITÄ MIKÄÄN LIIKUNTA EI OO MITÄÄN. Lenkkeilykin on fiksua, koska mä jopa nautin siitä ja virkistyn aina, keholtani ja mieleltäni. Tai pyöräily tai uinti tai jooga, miltä nyt sitten tuntuu. Ruokailu säännöllisesti siten, että syö tarpeeksi ja muistuttaakin itseään siitä, samoin kasvikunnan tuotteiden vetäminen on ihan fiksua. On fiksua olla syömättä joka päivä uppopaistettua ruokaa, ainakaan loppuelämäänsä. Siitä tulee huono olokin, liiallisesti nautittuna. Ei tunnu myöskään hyvältä säännönmukaisesti skipata aterioita ja korvata niitä pullalla, vaikka joskus niin käykin – eikä mitään pahaa tapahdu. Eipä nämä jutut ole ydinfysiikkaa. Mun ei vaan kannata mennä ääripäihin eikä tavoitella mitään ”täydellistä ruokavaliota”, koska sellaista ei ole. Elämä muuttuu, keho muuttuu, tilanteet muuttuu. Niin muuttuu syöminenkin. Buddhistisesti: jutut tulee ja menee. (tää oli varmaan lyhyin tiivistelmä buddhismin periaatteista ikinä…”jutut tulee ja menee”?)
Mitäs nyt?
Ja miksi mä halusin bikinikuntoon? Koska näin oman kuvani kreikkalaisella uima-altaalla ja halusin olla kuin bikininaiset lehdissä enkä se mimmi, jonka kuva paljasti. Halusin olla kuin naiset lehdissä. Oikeasti. Enkä luokittele itseäni bimboksi. Niin helppoa on antaa niiden kuuluisien kauneusihanteiden vaikuttaa itseensä. Olenko nyt lehtinainen? Sports Illustrated ei ole soittanut perääni, mutta tulen olemaan rannalla onnellinen, koska olen rannalla. Aurinko lämmittää ihoani, hiekka tuntuu varpaissa ja meri loiskii rantaan.
Olenko mä nyt onnellisempi? Rehellisen skannauksen jälkeen voin sanoa, että en ole. Onni löytyy ihan muualta. En ole myöskään onnettomampi. Olo on neutraali. En tunne mitään erikoista saavuttamisen fiilistä, lähinnä hämmästystä, että sain konkreettisia tuloksia, vaikka en kokenut ponnistelevani valtavasti. Kokeilemalla tällaista avoimin mielin olen kuitenkin oppinut kehostani ja itsestäni paljon – ilman ulkonäkömotivaatiota halu muuttaa jotain olisi tullut paljon myöhemmin. Oikeastaan ulkonäkötavoite muuttui ei niin tärkeäksi tässä ajan mittaan, sillä sain jotain muuta – hieman paremman tuntuman siihen, miten se oma hyvä olo tulee. Lopullista totuutta hyvinvoinnin ytimestä mulla ei ole edelleen.
Kukaan ei voi antaa lopullista totuutta siitä, millä tavoin elää, jotta joku toinen olisi varmasti elämänsä kunnossa.
Itse voi vain kokeilla keinoja, miten tuntuu hyvältä. Jos toiselle tuntuu hyvältä noudattaa pilkuntarkkaa ruokavaliota, en kiellä, etteikö se hänelle olisi sitä. Jos jollain on kausi, että tekee mieli vain sipsejä, niin mikäs siinä. Loppujen lopuksi, enhän mä tai kukaan muukaan ole kukaan kieltämään edes pahan olon aiheuttamista itselleen. Toistaiseksi siihen on vielä valinnan vapaus.