Yhteishaku meni ja pistin kaiken taas hetken mielijohteen piikkiin. Juuri nyt päätös tuntuu oikealta. En olisi halunnut valmistautua pääsykokeisiin samalla, kun fuksivuoden vaikeimmat kurssit olivat käynnissä, ja kesätyöt (noh, pikemminkin niiden olemattomuus) ahdisti. Yritän päivä kerrallaan tuudittautua ajatukseen siitä, ettei millään muulla kuin omalla onnellisuudella ole juurikaan väliä. Elämää on turha alkaa käsikirjoittamaan liian tarkasti.

Tunteet ailahtelee laidasta laitaan joka päivä ja välillä tuntuu että oma mielenterveys järkkyy. Pitkin vuotta oon ihmetellyt, miten on ollut niin vaikeaa myöntää että on vaikeaa. En ole myöntänyt sitä edes itselleni, vaikka sängystä nouseminenkin on aiheuttanut ahdistusta. Hyviä päiviä on harvassa, ne on ennemminkin niitä hyviä hetkiä päivän aikana, ennen kuin sulkeudun takaisin siihen kuoreen. Mainitsin ystävälle että on ollut nyt vähän vaikeampia päiviä, ja huomasin että toinen huolestui ihan tosissaan, ja kysyi että oliko kaikki varmasti hyvin. Aloin siinä sitten hiljalleen purkaa omia tuntemuksia, ja tajusin kuinka paljon olin padonnut tunteita sisälle. En ollut edes tajunnut, kuinka rumasti ajattelin itsestäni. Totuus valkeni, kun sanoin asiat ääneen ja ymmärsin ettei ajatuksissani ollut mitään järkeä. Päätin jättää kaikki rumat ajatukset siihen paikkaan, ja keskittyä luomaan omaa onnellisuutta.

Mitäs nyt sitten? Kesätöitä ei irronnut, joten sen kummempia suunnitelmia ei ole. Tarkoituksenani on suorittaa muutama kurssi kesällä, ja keskittyä rakentamaan sitä omaa hyvinvointia uudelleen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, on sellainen olo ettei tarvitse stressata. Voin aidosti sanoa olevani juuri nyt onnellinen.

Kevät on vuodenajoista ehdottomasti paras. Kuivat kadut, paljaat nilkat ja auringon lämpö kasvoilla tuovat hymyn huulille päivä toisensa jälkeen. Talven pimeys ja kylmyys unohtuvat hiljalleen ja sängystä nouseminen ennen seitsemää ei aiheuta enää itsetuhoisia ajatuksia. Kunpa kevät voisi olla ainoastaan näitä tunteita.

Kevät tuo mieleen myös omat ylioppilaskirjoitukset ja niiden mukana tulleet ajatukset. Ajatukset omasta riittämättömyydestä, saamattomuudesta ja siitä ettei omaa paikkaa yhteiskunnassa tunnu löytyvän. Yön pikkutunneilla sisäinen suuri ajattelijani pohti sitä, mitä tiedän, mitä en ja millaisia päätöksiä voin näiden tietojen valossa tehdä. Koin olevani lapsellinen ja naiivi, eikä minun tulisi tehdä lounaspaikan valintaa suurempia päätöksiä, koskaan metsäänhän ne taatusti menisi. Arvostan äärettömän paljon nuoria (ja tietysti aikuisiakin), jotka tietävät mitä tekevät ja mitä elämältään haluavat. Harmikseni en ollut yksi heistä. Ajattelin monesti, kuinka helppoa olisi vain tehdä töitä tavoitteiden eteen, kun vaan tunnistaisi ne omat tavoitteet. Se joka haluaa lääkikseen, lukee itsensä sisään vaikka läpi harmaan kiven, samalla kun itse pallottelin ideoita laidasta laitaan saamatta aikaan oikeastaan mitään.

Pärjäsin ylioppilaskirjoituksissani hyvin, ja olin innoissani tulevaisuudesta. Täytin yhteishaun, tein töitä ja sain lakin päähän. Lopulta yhteishaun tulokset tulivat ja pääsin opiskelemaan alaa, josta en ollut alkuunkaan varma, mutta ajatus yliopistosta ja eteenpäin menemisestä voittivat välivuoden, josta olin vielä hetki sitten ollut niin varma. Koko fuksivuoden olen ollut enemmän tai vähemmän eksyksissä ja epäileväinen valintojani kohtaan. Uusien valintojen tekeminen on ollut tuskaista, ja olen mennyt jokaisessa päätöksessä edestakaisin niin monta kertaa, että helpompaa olisi ollut vain päättää kolikkoa heittämällä.

Viime kevään tunteet ovat taas vahvasti läsnä. Puntaroin jälleen yhteishaun täyttämistä viime tipassa, ja sitä millaista alaa haluaisin edes opiskella. Tiedän olevani vielä nuori, ja tiedän että elämä kyllä kantaa.Tiedän että voin palata päätöksissäni takaisin koska tahansa, eikä mahdollisuuksiin tarttuminen koskaan sulje mitään pois. Silti toivon joka päivä, että tuntisin itseni hieman paremmin, osaisin tehdä päätöksiä epäröimättä ja oppisin luottamaan valintoihini.