Kun äidin mieli mustenee

Huhtikuu, kuukausista julmin, kuuluu tunnettu lainaus. Ja toukokuu ilmeisesti sitten toiseksi julmin, ainakin mikäli minun mielialani kelpaa mittariksi. Pääsiäisen jälkeen nimittäin surullisia, väsyneitä, itkuisia, lohduttomia päiviä on ollut yhä useammin.

Ehkäpä parin tunnin pätkissä nukutut unet vaativat nyt veronsa, tai ehkä hormonaaliset muutokset lapsivuodeajan jälkeen heiluttavat aivokemioita. Ehkä kevään valo on liikaa, tai sitten tsemppihenki on vain lopussa, kun raskaan vuoden jälkeen vauva on nyt saatu ulos ja syötettyä kuusikiloiseksi kolmikuukautiseksi. Ehkä elämä on ajautunut pisteeseen, jossa on pakko katsoa rehellisesti kaikkea ja todeta, että näin tämä sitten meni. Ja jostain kumpuaa rannaton suru. Ajatukset puuroutuvat ja yhä raskaammaksi käy toimia siitä huolimatta päivästä päivään siten kuin reipas äiti toimii. Aurinko paistaa, valkovuokot kukkivat ja minä katson kaikkea enkä ollenkaan muista, miltä ilo tuntuu.

Luinpa tässä juuri muutaman avuliaaksi tarkoitetun jutun siitä, miten mielen hyvinvoinnista kannattaa pitää huolta. Niissä toistuvat ohjeet kuten ”huolehdi riittävästä unen saannista”, ”harrasta liikuntaa”, ”kuuntele itseäsi ja pidä taukoja” jne. Missään ei kumma kyllä lue äideille sopivia neuvoja kuten ”anna jonkun herättää sinut kahden tunnin välein joka yö”, ”ole fyysisesti väsynyt ja huonokuntoinen raskauden jälkeen” ja ”kuuntele 24/7 lasten tarpeita ja rytmitä arkesi niiden mukaan”.

Luin myös siitä, miten kuulemma viime vuosi on saanut ihmisiä ylivirittyneisyystilaan ja terapeuttien pakeille, koska korona-ajan jälkeen Ukrainan sota ja hintojen nousu on niin kovasti ravisuttanut perusturvallisuutta. Onneksi minua nuo mainitut asiat eivät ravisuttaneet tavallista enempää, sillä perusturvallisuuteni on murskannut jo miljoona muuta asiaa, jotka ilmeisesti jäivät suurelta yleisöltä huomaamatta: esimerkiksi kaikki muut sodat, nälänhädät, Välimereen hukkuvat pakolaiset, Afganistanin koteihinsa teljetyt naiset, tehoeläintuotannossa kituvat eläimet,  raiskaukset, ihmiskauppa, perheväkivalta,lastensuojelun kriisi, koulukiusatut, mediaöyhötys, kaiken epäreiluus ja ai niin se tieto, että ihmiskunta näillä näkymin on tuhoamassa itsensä maapallolta nopeahkolla aikataululla (mikä tosin saattaa olla myös positiivinen asia).

Herkän ja empaattisen ihmisen pysyminen pirtsakkana tai edes järjissään kaiken tämän keskellä on vaativa, elämänmittainen projekti. Hiukan siihen auttaa se, jos voi auttaa muita edes hippusen omalla panoksellaan joko työssä tai vapaa-ajalla. Valitettavasti vauvavuosina ja useamman lapsen äitinä mihinkään kodin ulkopuolisiin, itselle merkityksellisiin asioihin ei juuri jää energiaa, mikä taas lisää pahaa oloa. Ja kun sitten kaikki muutkin mahdollisuudet pitää yllä mielen hyvinvointia ovat rajalliset, saattaa masennukseen taipuvainen äiti-ihminen hyvinkin nopeasti olla radanvarressa mittailemassa junaraiteita sillä silmällä.

Hyvin nopeasti hän kuitenkin tulee sieltä myös pois muistettuaan, että vauvan ruokinta-aika on ihan kohta ja pari muutakin viatonta sielua odottaa äitiä kotiin. Vaikka ikuinen ”fade to black”, totaalinen olemassa olemattomuus ja haudan lepo tuntuisi ajatuksena kuinka helpottavalta, niin äidin aivojen jokin puolisko kyllä synkinpänäkin hetkenä tajuaa, että lopullinen ratkaisu ei poista tuskaa maailmasta, vaan vain siirtää sen rakkaimmille, lapsille ja läheisille. Niinpä kuolemantoive hiipuu, kehon ehdoton elämänhalu ottaa taas vallan ja äiti toteaa olevansa elämän ansassa, jossa ainoa vaihtoehto on vain jaksaa eteenpäin.

Neuvolassa asian puheeksi ottaminen on onneksi nykyään helppoa. Harmillista puolestaan on se, että mitään toimivaa lääketieteellistä hoitoa tähän mielentilaan ei ole, ja muuta hoitoa – esim. parin viikon joogalomaa, jossa puretaan kehon ylivirittyneisyystila ja mielen lukot sekä liikutaan, nukutaan ja syödään hyvin –  ei saa. Itse kuitenkin sain ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle kesäkuun alkuun. Siellä olen käynyt muutaman kerran aiemminkin, mm. edellisen lapsen vauvavuonna. Tärkein anti tuossa avussa on ehkä se, että jos sinne päästessään vielä on a) hengissä, b) tarpeeksi masentunut tarvitakseen terapiaa a c) ei liian masentunut jaksaakseen hakeutua johonkin terapiaan d) tarpeeksi rahoissaan maksaakseen omavastuuosuuden (tai tarpeeksi varaton ja nöyrä hakeakseen sitä sossun luukulta), voi hyvällä tuurilla joskus vielä saada terapeuttista hoitoa.

Itse tosin luulen että joogaloma realisoituu todennäköisemmin, ehkä jo ensi vuonna.  Sitä odotellessa.