Meitä on nyt viisi!

3800g puhdasta rakkautta on saapunut maailmaan!

Makoilen sängyllä ja tuijotan pienen pieniä kasvoja. Sinäkö siellä olitkin, vatsassani kaiken aikaa?

Yllätysraskaus on ohi. Samalla hetkellä kun synnytyshuoneessa sain vastasyntyneen syliini, oli kuin jokin sumuverho olisi repeytynyt. Raskaus on päättynyt, ja olen taas oma itseni omassa kehossani. Asiat (kuten puoliso, lapset ja elämä) eivät enää epämääräisesti ällötä, vaan tilalla on ilo ja kiitollisuus siitä, että kaikki meni niin hyvin, ja että meitä on nyt perheessä viisi. Tuntuu, että lauma on koossa. En ollut varautunut siihen, että kaikki tuntuu näin ihanalta!

Raskauden loppumetrit lasketun ajan jälkeen sujuivat kuin persiiseen ammutulla karhulla: panikoiden liikkuuko vauva ja onko se vielä hengissä, panikoiden selviytyykö vauva synnytyksestä, ja lopulta testamenttia kirjoittaen ja kyynelehtien etukäteen lasten kohtaloa siinä (erittäin epätodennäköisessä, oikeastaan Suomen oloissa mahdottomassa) tapauksessa, että menehdyn synnytyksessä verenhukkaan. Sitä ihanampi on ollut synnytyksen ja nopean kotiutumisen jälkeinen helpottunut euforia.

Kolmannen vauvan kanssa kaikki on jo tuttua ja rentoa. Mies on toistaiseksi kotona ja hoitaa ruokahuoltoa, pyykkiä ja päiväkotiin viemisiä. Vauva on sisarustenkin mielestä ihana, joskaan varhaisteini ei arvosta kakanhajua ja pienen haasteen muodostaa kolmivuotiaan huomionhaku seiniinpiirtelyineen ja itkuraivareineen, jos äiti on hänen mielestään liikaa kiinni vauvassa. Kaiken kaikkiaan kuitenkin nautin nyt vain siitä, että perhe voi hyvin, että itse voin hyvin (nopeassa ja hyvin hoidetussa synnytyksessä ei tullut mitään haavoja), siitä että saan palautua rauhassa. Sukulaisia käy kylässä, mussutan pullaa, imetän ja katselen lumista maisemaa. Kevättalven aurinko kertoo pimeän ajan olevan ohi, enkä kaipaa minnekään muualle.

Kolmen lapsen äitinä on hyvä olla.