Joulun lähestyessä kristillinen maailma valmistautuu vuoden suurimpaan juhlaan (joka on tosin lätkäisty strategisesti jo Rooman ajoilta periytyvän suuren talvipäivänseisausjuhlan tai Saturnalian päälle). Uskonnottomana henkilönä edessäni on siis jälleen kerran pienten uskonnollisten koettelemusten aika, vaikkakaan jouluevankeliumin luku ei onneksi enää ole pakollinen osa joulua, kuten lapsuudessani. Viime vuonna kirjoitin lapsen joulukirkkoon osallistumisesta suvaitsevaiseen sävyyn, mutta huomaan vastenmielisyyteni uskontoja kohtaan taas pikkuhiljaa kasvaneen.

Pian koittaa jouluaatto eli päivä, jolloin jokaiseen suomalaiseen kotiin lähetetään suoraa kuvaa siitä, miten hassusti pukeutuneet ukkelit haahuilevat pitkin kirkon käytäviä ja ovat olevinaan jotenkin tärkeällä asialla näkymättömien henkien kanssa. Taideperformanssina tai jonkin pienen piirin rentoutusrituaalina tämä olisi ihan jees, mutta outoa on, että porukan mielestä tällainen homma on niin vakavasti otettavan todellista ja kyseenalaistamatonta, että se lähetetään valtion pääkanavalla parhaaseen katseluaikaan. Mitä hittoa?

Joulu, Yule, talvipäivän seisaus. Juhlaan tai rituaaliin on toki syytä ja inhimillinen tarve. Kyllä, ymmärrän täysin ihmisen tarpeen jumalkokemukseen ja hengelliseen kokemukseen, on sen lähde sitten sitten Shiva ja Shakti, metsän Tapio ja Tellervo, Allah, Jeesus, Äiti maa tai Diego Maradona. Se, mitä en ymmärrä ja mikä tekee minut hulluksi, sattuu sydämeen ja sytyttää raivon, on uskonto. Etenkin institutionalisoitu valtion uskonto. Jonka levitykseen valjastetaan jopa Yleisradio joka sunnuntai.

Moni kristitty ja varmasti muutkin uskovat vetoavat siihen, että oli totta tai ei, niin uskontoon perustuva arvomaailma on arvokas osa kulttuuriamme ja on kehittänyt sitä myös hyvään suuntaan. No, sitähän emme tiedä, millaiseksi esimerkiksi Eurooppa olisi kehittynyt, jos pakanallisen ja shamanistisen kulttuurin jälkeen kreikkalaista filosofiaa ja roomalaista jumaluskoa ei olisi ollut, tai jos kristinuskon leviäminen kirjarovioineen ei olisi syössyt koko maanosaa pimeään keskiaikaan tuhanneksi vuodeksi. Vasta renessanssi ja valistusaika – siis filosofia – nosti Euroopan kristinuskon pimeästä suosta. Länsimaiset tasa-arvon ja vapauden teemat, mukaanlukien sosiaalidemokraattinen ja feministinen filosofia, ovat vähitellen saaneet jalansijaa kirkon ankarasta vastustuksesta huolimatta, eivät sen ansiosta.

Esikoisen historian kokeeseen kerratessa totesimme, että myöskään lähimmäisen rakkaus ja empatia eivät ole mitään kristinuskon yksityisomaisuutta. Yksilötasolla nuo arvot ovat melko universaaleja ja perustuvat ihmisen peilisoluihin, mutta filosofiana ne saapuivat keskiajan lopulla Eurooppalaiseen sääty-yhteiskuntaan arabien mukana, joille muslimiuskon mukaisesti tärkeää oli köyhien auttaminen (ja tässä tarkoituksena ei ole mitenkään ihannoida islamia, joka viime vuosisatoina on jäänyt kristillisyyttäkin pahemmin ajastaan jälkeen ja äärilahkojen valtaan). Toki mm. uskonpuhdistus sitten sinetöi empaattiset arvot myös kristinuskoon, mistä Jeesus varmaan olisi ollut tyytyväinen – edes jokin hänen jutuistaan ymmärrettiin kutakuinkin oikein.

Joka tapauksessa en voi käsittää, että jonkin – pohjimmiltaan täysin subjektiivisen tai keksityn – jumalkäsitteen ympärille rakennetaan koko yhteisöä koskevat moraaliset säännöt, jotka väistämättä sortavat toisia. Että usein yhteisöä ei edes itse valita, vaan siihen joutuu sitoutumaan syntymässä. Ja että näitä sääntöjä sitten vahvistetaan erilaisin rituaalein, kunnes kaikki alkavat uskoa, että tämä on ainoa oikea tapa elää. Sääntöjä ei myöskään voi tavallinen ihminen kyseenalaistaa, koska niiden väitetään olevan lähtöisin jumaluuksilta, joihin suorassa yhteydessä ovat (perinteisesti) vain miespuoliset uskonnollisen vallan käyttäjät.

Niin saatanallista (sic!) ja tehokkaan kieroa vallankäytön tapaa on vaikea keksiä toista. Toisinsanoen uskonnon kyllästämässä yhteisössä yhteiset säännöt eivät ole yhteisesti sovittuja, eivät muutu kehittyvien tilanteiden ja tiedon lisääntymisen mukaan, vaan perustuvat esimerkiksi siihen, että yksi äijä (Paavali) kerran kirjoitti näin jossain ryhmäviestissään. Luulen kyllä, että jos kuolleiden henget jossain hengaavat, niin sekä Paavali että Jeesus, kuten myös Muhammed ja ketä näitä on, ovat monet kerrat katuneet katkerasti sanomisiaan: että pitikin mennä möläyttämään, ja nyt se urpo viesti pyörii edelleen tuolla miljoonien luettavana, ja sitä oikeasti pidetään jonain Jumalan sanana. Omg!

Mikä pahinta, usein juuri me naiset olemme tarrautuneet uskontoihin vahvasti, sillä naisilla tuntuu olevan kykyä ja kiinnostusta hengelliseen kokemiseen sekä ymmärrystä rituaalien voimasta, eikä muuta ilmeistä ja yleisesti hyväksyttyä hengellisen elämän väylää yhteiskunnassa ole perinteisesti ollut tarjolla; ainoastaan valtionuskonto, on se sitten kristinusko, islam tai jokin muu. Valtansa varmistaakseen vallitseva (huuhaa) uskonto yleensä myös leimaa vikkelästi kaiken muun henkisyyden vaaralliseksi huuhaaksi.  Paradoksaalisesti naiset ovat monesti tarrautuneet uskontoon myös siksi, että se on tehnyt heidän elämästään helvettiä – tarkoitan nyt ehkäisy-, abortti-, ja avioerokieltoja – ja silloin ainoa lohtu on ollut usko siitä, että ainakin tekee ”oikein” ja pääsee paratiisiin. Ja toki myös valtionuskontojen isolla rahalla tehdyt ja vuosisatoja hiotut ritualistiset puitteet suurine kirkkoineen ovat vailla vertaa.

Tekisi mieli huutaa: naiset, lopettakaa! Uskonnollisuus on maailman naisille kuin jonkinlainen Tukholma-syndrooma: selviytymisen toivossa kiinnytään vangitsijoihin. Olisi vaikea kuvitella miesten hirveästi innostuvan uskonnosta, jonka päähahmo on taivaan äiti, pääsanansaattaja naispuoleinen profeetta, perisynnin alkulähde ensimmäinen mies, pappeus olisi lähtökohtaisesti naisten rooli ja saastaisilta miehiltä kielletty, ja pyhään kirjaan olisi hyväksytty vain naisten tekstejä.  Patriarkaalisessa kulttuurissa marinoidut kristityt naiset (samoin kuin juutalaiset, islamilaiset jne) kuitenkin ovat jostain syystä nielleet päinvastaisen jutun sellaisenaan vuosisatojen ajan – luultavasti koska kaiken synnyttämisen lomassa heillä ei ole ollut voimia muuhunkaan. Minusta se on täyttä hulluutta.

Kaikki uskonnot (ei siis henkilökohtainen usko tai esim. enkelikokemukset, vaan kirkko tai lahko) ovat minusta ennen kaikkea vaarallisia. Ne sopivat vain harvoille. Hulluus, väkivalta ja raivo liittyvät jollain tavalla vahvasti uskontoon, milloin ristiretkien ja inkvisition muodossa ja milloin pommitusten merkeissä niin Lähi-idässä kuin Pohjois-Irlannissakin. Ei myöskään liene sattumaa, että USA:n asemyönteisimmät osavaltiot ovat myös kristillisimpiä. On hiuksenhieno raja siinä, pysyykö uskonto hyödyllisenä asiana vai liusuuko se inhimilliseen pimeyteen, jota sillä on taito moninkertaistaa siinä kuin armollisuuttakin. Myös täällä Suomessa. Itsehän en ole sen parempi, vaan tuomitsen helposti: ajatellessani katolisen kirkon piispoja tai lestadiolaissaarnaajia tunnen itsessäni silmittömän halun tappaa, tuhota ja repiä kappaleiksi, häpäistä ja tuomita helvettiin, aivan kuin uskontojen nimissäkin on tehty. Ero on siinä, että pidän sitä omana heikkoutenani, enkä Jumalan oikeuttamana (henkisenä) väkivaltana.

Kaikki tuntemani seurakuntaneuvoston jäsenet ovat täyspäisiä ihmisiä, jotka omien sanojensa mukaan ovat pysyneet kirkon jäseninä siksi, etteivät huru-ukot ja päiviräsäset ala käyttää kirkolliskoneistoa omiin tarkoituksiinsa. Jalo aate. Samalla puolestaan konservatiivikristityt yrittävät kaikin keinoin savustaa liberaalisiipeä ulos (etupäässä päästäkseen sortamaan seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä oikein urakalla). Nähdäkseni tästä seuraa, että luterilainenkaan kirkko ei todellakaan ole mikään kristushenkinen armon tyyssija, jossa erehtyväinen ihminen saa vapahduksen, vaan herodesmainen valtataistelun ja oikeassa olemisen areena, jolla vastustajat halutaan ristiinnaulita.

Kirkonkirjojen mukaan eräs esiäitini seisoi papin nuhdeltavana kahdeksan kertaa aviottoman lapsen synnytettyään, samalla kun hänet raskaaksi tehneet miehet istuivat muina miehinä kirkonpenkissä. Naisten syyllistäminen molempien sukupuolien seksuaalisista teoista ja naisiin kohdistuneista rikoksista on jokaisen patriarkaalisen kulttuurin peruskauraa, ja suuret uskonnot ovat olleet valtavalla voimalla vahvistamassa tätä kulttuuria halki vuosisatojen. Vaikka nykyaikana luterilaisessa kirkossa saarnaisi punatukkainen naispappi, kaikki kuitenkin tiedämme, että hänen olemassaolonsa on niin virkistävää vain siksi, että perusta ja koko kirkollinen ympäristö on niin lohduttoman, sydäntä särkevän epätasa-arvoinen. Toki sama pätee muuhunkin yhteiskuntaan, mutta vain uskonnon piirissä tätä on perusteltu ”Jumalan tahtona” ja näin ikään kuin ryövätty naisilta paitsi täysi oikeus hengellisyyteen, myös Jumalan suojelus jos he pyrkivät muuttamaan asioita.

Siksi minua ja tyttäriäni ei tänäkään jouluna kirkossa nähdä. Yleisradio tuutatkoon kristillistä jouluaan, mutta meidän perheessä juhlivat jälleen kerran suomalaiset tontut. Kaiken sen kauniin, mitä uskonnollinen kulttuuri tarjoaa –  valon symbolit, hyvän tahdon, hengellisen kokemuksen ja satumaisen tunnelman – voi löytää myös maailmasta itsestään, ilman hämäriä institutionaalisen vallan lonkeroita. Maailman valon sydämiimme saa toki mielikuvissamme tuoda yhtä hyvin vanha eurooppalainen valonkantaja Mithra kuin Jeesuslapsikin, mutta oikeasti sen meille tuo kevättä kohti kääntyvä maapallo.

Hyvää joulunalusaikaa!