Rakas perhe: rakastan teitä, mutta en rakasta sitä elämää, jota elän teidän kanssanne.

Olen viittä vaille valmis eroamaan, eikä kyse ole pelkästään puolisostani tai meidän parisuhteestamme. Kyse on minusta. Yritän pelastautua ja pysyä hengissä. Arki kolmen lapsen äitinä kuluttaa minut loppuun. Kun ajattelen eroa ja vuoroviikkovanhemmuutta, takerrun tosiasiassa toiveeseen: ehkä joskus vielä jaksaisin iloita elämästä, iloita lasten seurasta, olla onnellinen siitä että olen olemassa.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten raastavaa ja raskasta herkän ihmisen äitiys (ok, koko elämä) voi olla. Jos joutuu päivittäin elämään elämäänsä metelissä ja vaatimusten tulvassa, jonka lapset aiheuttavat, olemaan vastuussa kaikesta ja nukkuu huonosti, hiljaisuutta ja yksinoloa kaipaava, muiden mielialoja myötäelävä herkkä introvertti uupuu väistämättä.

Luulen kuitenkin, että minun haasteenani on herkkyyden lisäksi aika paljon muutakin. Täytin juuri adhd-oirekyselyn aikuisen elämänhallinnan ongelmista, ja rastitin joka ikisen ruudun. Elämäni aikuiselämän viidakoissa on siis yhtä kaoottista pinnistelyä kuin adhd-ihmisillä, vaikka minulla ei kyseistä häiriötä olekaan diagnosoitu ja olen aina pitänyt itseäni (ainakin ulospäin) rauhallisena ja keskittymiskykyisenä ihmisenä.

Luin muuten sitten nohevana ihmisenä heti perään adhd-ihmisille suunnatut viralliset käypä hoito -ohjeet ”Keinoja arjen hallinnan parantamiseksi”. Aluksi nauroin, sitten itkin. Kun ongelma on se, että ihminen ei pysty säännöllisyyteen elämässään, ei paljon lohduta lukea ohjeesta: ”pyri säännöllisyyteen elämässäsi”. Tai kun vuodesta toiseen repii auki perintätoimiston kirjeitä koska ei ole maksanut laskuja ajoissa, kun kassalla huomaa että pankkikortti on vanhentunut eikä ole muistanut ottaa uutta käyttöön, kun hoitolisät jäivät saamatta koska ei hakenut niitä ajoissa tai kun koko perheen kaikki vaatteet ovat pyykissä etkä ole vieläkään varannut pyykkitupaa, niin ei paljon lohduta että on suosituksen mukaisesti kirjoittanut nämä asiat ”to do-listalle”, jonka on sittemmin hukannut.

Voi toki olla, että itse olen vain laiska, saamaton ja hajamielinen, ja siksi en ihan saa kiinni tuon ohjeistuksen hyödyistä. Toisaalta, olen myös pystynyt ihmeen kaupalla ja valtavin ponnisteluin pitämään äitinä jotenkin kasassa viisihenkisen perheen elämän – uskomaton suoritus kaltaiselleni haaveilija-seikkailija-lukutoukalle, jota ei lapsiperhearki rehellisesti sanottuna voisi vähempää kiinnostaa (ellei omien lasten hyvinvointi olisi kiinni siitä).

Joka tapauksessa. Olen alkanut tajuta yhä selvemmin, että aika monille muille samassa tilanteessa oleville elämä on aika paljon helpompaa, monistakin syistä. Ehkä tajusin sen ensimmäisen kerran jo vuonna 2009, kun ensimmäisen kerran totesin ettei minusta vain ole tähän hommaan nimeltä elämä, ja ryömin pakkasyönä kuusen alle kuolemaan. (Harmi vain, että pian tuli niin kylmä, että piti palata kotiin lämmittelemään.) Elämä jatkui, satunnaisten itsetuhoisuushetkien maustamana työpaikasta toiseen, leikkien että homma on hanskassa, mutta todellisuudessa kaoottisen työpöytäni ääressä itkua pidätellen.

Tavanomainen aikuiselämä ei siis sovi minulle, ja jotenkin pitää pelastautua. Opiskelu sopi hyvin, sillä fiksuna ihmisenä minun ei montaa tuntia tarvinnut uhrata lukemiseen tenttiä edeltävinä iltoina, kun jo sain tarvittavat arvosanat. Alkoholi auttoi moneen muuhun ongelmaan (ainakin jonkin aikaa). Mutta sitten tuli äitiys. Hankkimalla osa-aikatyön, joka terapoi minua – joogan ohjaus – olen jotenkuten selviytynyt. Mutta silti voimat alkavat olla lopussa.

Summa summarum, olen pohtinut, olisiko kaikille parasta, että äiti ei ryömi kuusen alle kuolemaan vaan sen sijaan hommaa ihan oman perheasunnon ja elää jaksavaa ja läsnäolevaa lapsiperhearkea vain joka toinen viikko. Joka toinen viikko taas keräilisin itseni ja elämäni kasaan. Bonuksena tässä olisi myös se, että paljon energiaa vieneet parisuhdepohdinnat voisi siirtää historiaan, eikä lasten tarvitsisi enää koskaan todistaa vanhempiensa riitelyä. Miinuksena tietenkin se, että lapset joutuisivat kulkemaan kahden kodin väliä eikä minulla olisi ketään, jonka kyljessä lämmittää jalkojani yöllä.

Kokemuksia, mielipiteitä?

Antoikohan minusta kirjoitettu YLE:n juttu kuvan, että minusta synnyttäminen on jotenkin parempi vaihtoehto kuin abortti? Sitä en olisi toivonut. Päinvastoin yllätysraskaus kirkasti minulle sen, miten tärkeä asia aborttioikeus on. Mikään ehkäisy ei ole 100% varma, eikä kaikilla ei ole voimia äitiyteen. Ei tarvitsekaan olla – elämässä on paljon muutakin tärkeää tehtävää kuin aina vain uusien ihmisten tekeminen. Itse olin jaksamisen kanssa siinä rajoilla, mutta ympäristön tuella selvisin. Huonostikin olisi voinut käydä.

Uteliaana optimistina valitsin lopulta raskauden, mutta raskauden keskeytys olisi saattanut olla monella tavalla parempi vaihtoehto. Paljon puhutaan siitä, että aborttia saattaa katua (en tiedä, onko näin todellisuudessa kenenkään vahinkoraskaudesta pelastuneen kohdalla), mutta uskaltaako kukaan katua sitä, että synnytti lapsen?

Minun on ollut tällä viikolla pakko käydä läpi tuotakin tunnetta.

Ensinnäkin on tietenkin suru omasta elämästä. Olin haudannut sen jonnekin kaiken rankan työn ja positiivisuuden alle, mutta yhtäkkiä se pursuaa pintaan. Kaikki ne tunnit, päivät, kuukaudet ja vuodet nyt ja tulevaisuudessa, jolloin olin ja tulen olemaan poissa sieltä, missä minua eniten tarvitaan. Poissa sieltä, missä tunnen olevani omalla paikallani: töissä ja taiteen parissa. Koska lapset tarvitsevat minua vielä paljon enemmän.

En tässä blogissa ole korostanut taiteilijuuttani, ikään kuin kieltänyt koko asian heti raskauden alusta lähtien. Mutta kieltäminen käy pitkän päälle raskaaksi. Joskus ikävä kokonaisvaltaiseen luovaan prosessiin on niin valtava, että se kuristaa ja ahdistaa, itkettää, kuin olisi menettänyt… Elämän.

Sitten on lapsen näkökulma. Olen synnyttänyt kolme lasta maailmaan, jossa asiat ovat lyhyesti sanottuna menossa aivan päin helvettiä. Ajattelen nyt kaikkea sitä hulluutta, mikä jyllää Venäjällä, Lähi-idässä, Kiinassa, markkinataloudessa, ilmastossa ja oikeastaan ihan kaikkialla. Kohtuutalous on vain kaunis sana, rauha pelkkä hauras idea, eikä kukaan tiedä miten kaikesta selvitään. Kun golfvirta kääntyy ja Suomesta tulee Siperiaa pahempi paikka elää, olisiko parempi että lapset olisi jätetty synnyttämättä ja me vanhukset voisimme kaikessa rauhassa luovuttaa ja jäätyä kuoliaaksi, tarvitsematta huolehtia miten lapset selviävät? Ei elämä planeetalla siihen loppuisi, päin vastoin voisi alkaa kukoistaa paremmin ilman ihmisen kaltaista tuholaislajia.

Kaiken huipuksi minun ja lapseni kuva komeili eilen toisessakin YLE:n jutussa – sellaisessa, jossa pohdittiin, miten syntyvyyttä voitaisiin nostaa. Tuntui aika pahalta, koska minusta on täysin moraalitonta painostaa ihmisiä lisääntymään tai olemaan lisääntymättä. Toisilla siihen on vahva vietti, eikä sillekään mitään voi: itsekin halusin nuorena kokea äitiyden. Äitiys on kuitenkin saakelin raskasta, joten ihan jo sen vuoksi syntyvyys täysin ymmärrettäväati putoaa kaikkialla maailmassa heti, kun ehkäisy on saatavilla. Mutta ehkä syntyvyyden laskuun on myös filosofisempia syitä.

Miksi ihmiselämää on? Täytyykö sitä olla? Miksi?