Antoikohan minusta kirjoitettu YLE:n juttu kuvan, että minusta synnyttäminen on jotenkin parempi vaihtoehto kuin abortti? Sitä en olisi toivonut. Päinvastoin yllätysraskaus kirkasti minulle sen, miten tärkeä asia aborttioikeus on. Mikään ehkäisy ei ole 100% varma, eikä kaikilla ei ole voimia äitiyteen. Ei tarvitsekaan olla – elämässä on paljon muutakin tärkeää tehtävää kuin aina vain uusien ihmisten tekeminen. Itse olin jaksamisen kanssa siinä rajoilla, mutta ympäristön tuella selvisin. Huonostikin olisi voinut käydä.

Uteliaana optimistina valitsin lopulta raskauden, mutta raskauden keskeytys olisi saattanut olla monella tavalla parempi vaihtoehto. Paljon puhutaan siitä, että aborttia saattaa katua (en tiedä, onko näin todellisuudessa kenenkään vahinkoraskaudesta pelastuneen kohdalla), mutta uskaltaako kukaan katua sitä, että synnytti lapsen?

Minun on ollut tällä viikolla pakko käydä läpi tuotakin tunnetta.

Ensinnäkin on tietenkin suru omasta elämästä. Olin haudannut sen jonnekin kaiken rankan työn ja positiivisuuden alle, mutta yhtäkkiä se pursuaa pintaan. Kaikki ne tunnit, päivät, kuukaudet ja vuodet nyt ja tulevaisuudessa, jolloin olin ja tulen olemaan poissa sieltä, missä minua eniten tarvitaan. Poissa sieltä, missä tunnen olevani omalla paikallani: töissä ja taiteen parissa. Koska lapset tarvitsevat minua vielä paljon enemmän.

En tässä blogissa ole korostanut taiteilijuuttani, ikään kuin kieltänyt koko asian heti raskauden alusta lähtien. Mutta kieltäminen käy pitkän päälle raskaaksi. Joskus ikävä kokonaisvaltaiseen luovaan prosessiin on niin valtava, että se kuristaa ja ahdistaa, itkettää, kuin olisi menettänyt… Elämän.

Sitten on lapsen näkökulma. Olen synnyttänyt kolme lasta maailmaan, jossa asiat ovat lyhyesti sanottuna menossa aivan päin helvettiä. Ajattelen nyt kaikkea sitä hulluutta, mikä jyllää Venäjällä, Lähi-idässä, Kiinassa, markkinataloudessa, ilmastossa ja oikeastaan ihan kaikkialla. Kohtuutalous on vain kaunis sana, rauha pelkkä hauras idea, eikä kukaan tiedä miten kaikesta selvitään. Kun golfvirta kääntyy ja Suomesta tulee Siperiaa pahempi paikka elää, olisiko parempi että lapset olisi jätetty synnyttämättä ja me vanhukset voisimme kaikessa rauhassa luovuttaa ja jäätyä kuoliaaksi, tarvitsematta huolehtia miten lapset selviävät? Ei elämä planeetalla siihen loppuisi, päin vastoin voisi alkaa kukoistaa paremmin ilman ihmisen kaltaista tuholaislajia.

Kaiken huipuksi minun ja lapseni kuva komeili eilen toisessakin YLE:n jutussa – sellaisessa, jossa pohdittiin, miten syntyvyyttä voitaisiin nostaa. Tuntui aika pahalta, koska minusta on täysin moraalitonta painostaa ihmisiä lisääntymään tai olemaan lisääntymättä. Toisilla siihen on vahva vietti, eikä sillekään mitään voi: itsekin halusin nuorena kokea äitiyden. Äitiys on kuitenkin saakelin raskasta, joten ihan jo sen vuoksi syntyvyys täysin ymmärrettäväati putoaa kaikkialla maailmassa heti, kun ehkäisy on saatavilla. Mutta ehkä syntyvyyden laskuun on myös filosofisempia syitä.

Miksi ihmiselämää on? Täytyykö sitä olla? Miksi?

Yllätyksenä alkanut raskausaika on jo taakse jäänyttä elämää, mutta se palasi mieleen kun sain YLE:n toimittajalta pyynnön haastatteluun aiheesta. Suostuin, sillä tulevan artikkelin näkökulmana ovat raskauden ja yllätysvauvan aiheuttamat vaikeat tunteet. Niitähän meikäläisellä on riittänyt!

Oli yllättävän vaikeaa palauttaa mieleen kaikkea tapahtunutta. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet sellaista kyytiä, että aivokapasiteetti on mennyt pelkästään selviytymiseen, eikä muistojen luomiseen ole jäänyt hirveästi tilaa. Blogissani muistot raskausajan ahdistavista pohdinnoista ovat tietenkin tallella. Silti niihin palaaminen mielessä tuntui vaikealta.

Raskausajassa ja vauvavuodessa tuntuu olevan yhä asioita, jotka jollain tavalla eivät ole minulle selviä, ja joita käsittelen vielä. Mitä tapahtui ja miksi? Kun testi näytti plussaa, painostettiinko minua jollain hiljaisella tavalla jatkamaan raskautta, vaikka en sitä halunnut; vaikka kutsumukseni ja vahvuuteni on aivan muualla kuin äitiydessä, eikä elämänfilosofiani vaadi sitä, että jokaisen pikku ötökän, taimen ja ihmissolun on saatava kasvaa ja kukoistaa vapaasti olosuhteista riippumatta?

Tuo on asia, joka minua eniten ahdistaa. Oliko päätös raskauden keskeytykestä tai sen jatkamisesta sittenkään omani, tai luonnon nostattaman hormonaalisen äidinvaiston tulos? Synnytinkö lapsen vain muiden ihmisten painostuksen vuoksi? Oliko vaikutusta kaikella, mitä hoitajat ja lääkärit sanoivat, millä äänensävyillä, sillä miten vanhempani suhtautuivat, tai sillä miten kristilliset piirit julkisuudessa syyllistivät abortintekijöitä? Senkö vuoksi olin niin hirvittävän masentunut ja kaamean väsynyt sekä raskaus- että imetysaikana? Vai johtuiko kaikki sittenkin vain hormoneista ja unettomuudesta?

Toisaalta tiedän, että aborttia pohtiesssni tunsin oman oikean vaihtoehtoni sisuskaluissani. Kukaan toinen ei voi sitä toisen puolesta tietää. Päätin odottaa ja katsoin, jatkuuko vai keskeytyykö raskaus itsestään (ikää kun kuitenkin oli se 40+). Sitten kävi näin.  Ja selvisin siitä!

Niin, nyt uskallan jo huokaista helpotuksesta: selvisin yllätysvauvasta, vaikka kahteen vuoteen mahtui pitkiä karmeita ajanjaksoja. Prosessi oli minulle hurjan raskas siitä huolimatta, että kaikki ulkoiset puitteet olivat jokseenkin kunnossa: läheisten ja yhteiskunnan tukiverkko, fyysinen terveys (lukuunottamatta raskaus- ja synnytyskomplikaatioita), raha-asiat (lukuunottamatta puolison työttömyysjaksoa) ja parisuhde (lukuunottamatta riitelyä ja eropohdintoja).

Se oli elämää. Ja nyt kun asiat ovat tasaantuneet, on helppoa olla onnellinen kolmesta lapsestaan, jotka kehoni on lahjoittanut. He ovat tietenkin vieneet minulta paljon asioita joita elämältä halusin, ja jotka olisivat myös voineet olla arvokkaita. Mutta tilalle he ovat antaneet lämpöä, rakkautta, hellyyttä, kärsivällisyyttä, joustavuutta, voimaa ja varmuutta, iloa ja syvää biologista tyydytystä.

Ja jälleen kerran: onko sillä hirveästi väliä, mitä ihminen elämältä haluaa? Halusin tehdä merkittäviä töitä, taidetta ja kirjallisuutta, mutta monen lapsen äitinä energiani ei vain riitä ja elinpiirini on kutistunut kotiin ja joogasalille. Se on toistaiseksi hyväksyttävä. Olen kuitenkin päässyt palaamaan joogaopettajan töihin, millä on ollut valtavan positiivinen vaikutus sekä omaan että perheeni elämään.

Kuljemme kaikki täällä virran vietävinä, ja parasta kai on vain nauttia niistä maisemista, joita matkalle osuu, eikä haikailla muualle. Jos taas raskaus ei olisi edennyt alkua pidemmälle, keskittyisin olemaan tyytyväinen keski-ikäinen nainen kahden isomman lapsen kanssa, enkä varmastikaan pohtisi, millaisia lapsia olisinkaan voinut synnyttää, jos emme olisi ehkäisseet tai abortoineet alkioita.

Vai olisinko sittenkin pohtinut sitä? Tuo on toinen häiritsevä ajatus: pikku kolmosemme on niin ihana lapsi, että tuntuu kauhealta ajatella, että melkein estin hänen syntymänsä. Mutta nyt hän on täällä, ja hyvä niin. Entä sitten ajatus siitä, että kuparikierukka on estänyt ties kuinka monta muuta yhtä ihanaa lapsen alkiota kiinnittymästä kohtuuni? Mitä siitä pitäisi ajatella? Voin jollain hämärällä tavalla eläytyä sellaisen uskonnollisen naisen elämään, joka tyytyy biologiseen kohtaloonsa pidäkkeettä pursuavan elämän kärsivänä ja riemuitsevana kasvualustana, ja jota puolisolla on velvollisuus elättää. Itselleni sellainen elämä olisi tietysti silkkaa kidutusta. (Samoin kuin ihmisiä ja heidän karjaansa tursuavalle maapallolle.)

Niin, pohdintani aiheesta eivät selvästikään ole vielä lopussa. Luonto puskee elämää minne sattuu ja ihminen säätelee sitä omassa elinpiirissään omalla tavallaan – myös omassa kohdussaan.

Sen kuitenkin tiedän, että siinä missä joskus tuntui, että minulla on vain kaksi huonoa vaihtoehtoa – kivulias abortti tai raskas suurperheen äitiys – tuntuukin nyt, että minulla olikin kaksi hyvää vaihtoehtoa: elämä kahden tai kolmen lapsen äitinä. Toinen vaihtoehdoista toteutui, ja olen siitä hurjan onnellinen.