Vuoden alku on ollut hurjaa ja parantavaa aikaa. Olen vihdoin rohkeasti rämpinyt ulos surkuttelun suosta ja tehnyt asioita, jotka ovat hyväksi minulle. Osallistuin Wild Heart Academyn viikonlopun mittaiselle tantrakurssille (ei-seksuaaliselle), ja löysin sieltä aivan huumaavan ihanalta tuntuvaa sisäistä turvaa, vapautta ja palautuvaa yhteyttä elämään. Kävin syvähengitys-työpajassa ja tajusin olevani itse asiassa lopultakin terve, vapaa ja voimissani nauttimaan elämästä. Päättäväisesti kieltäydyin täyttämästä kalenteriani kokonaan töillä, kotitöillä ja muilla ”pakollisilla” menoilla (vaikka koville otti!), ja ryhdyin sen sijaan taas maalaamaan. Aaah! Kerroin puolisolleni, että hänen murjotuksensa raha-asioiden ja mielipide-erojemme vuoksi ei enää saa estää minua elämästä oman näköistäni elämää, ja siksi(kin) aion erota. Löysin vuokra-asunnon pihapiirin toiselta laidalta ja hain sitä! Puoliso oli tällä välin innostunut katselemaan itselleen uutta omistusasuntoa.

Mutta… en saanut asuntoa. Kolmen seiniinpiirtelyiässä olevan lapsen pienituloinen yh-äiti ei Helsingin kilpailluilla vuokramarkkinoilla selvästikään ole mikään unelmavuokralainen. Toista yhtä edullista kolmiota en lähistöltä löytänyt. Laitoin nöyrästi hakemuksen kaupungin vuokra-asuntojonoon ja varauduin odottamaan puoli vuotta.

Tämä kaikki aiheutti mielettömän tunteiden tuuletusmyrskyn. Yhtäkkiä huomasin itkeväni valtoimenaan luopumisen tuskaa ja kaikkia muita asiaan liittyviä tunteita lapsuudesta lähtien. Naputtelin kehoa eft-metodilla ja annoin kaikkien tunteiden tulla ja mennä. Miks äiti itkee, kyseli keskimmäinen, ja selitimme miten aikuisiakin joskus vaan harmittaa kaikki. Lapsi tuli silittämään ja pussaamaan poskelle ja piirsi lohdutukseksi tähtikortin. Perhe-elämän ihanuus kosketti syvemmältä kuin koskaan.

Ja kuinka ollakaan, puolison kanssa keskustelut ovat yhtäkkiä rauhallisia. Hän on käynyt läpi omaa prosessiaan koko vuoden, ja näkee nyt myös asiat rehellisemmin. Yhtäkkiä meidän molempien tekeekin mieli mennä lähelle, halata ja kohdata. Vetovoima onkin yhä tallella, lämpimämpänä ja syvempänä kuin ennen. Entä jos sittenkin kaikki päättyy siihen, että elämme onnellisina yhdessä elämän loppuun asti?

Meitä molempia pelottaa. Minua pelottaa, että puolison narsistiselta vaikuttavat käytösmallit saavat taas vallan. Menneisyydessä hän on välillä tehnyt mitä vain ”voittaakseen” mitättömimmänkin väittelyn kanssani. Hän on haukkunut, iskenyt vyön alle, pyrkinyt kääntämään omat virheensä minun mielenterveyshäiriöikseni, ollut armoton ja tuomitseva, ja niin edelleen. En voi koskaan olla varma, etteikö niin kävisi taas – mutta alan olla varma siitä, että en enää syytä itseäni siitä, mikä ei ole minun syyni.

Puoliso on lähes aina pyytänyt jälkeenpäin anteeksi lipsahtamistaan narsistisen raivon tai mykkäkoulun puolelle, eikä sellaista ole useinkaan tapahtunut enää viimeisen vuoden aikana – siis sen jälkeen, kun otin eron puheeksi. Sen sijaan itse olen kiduttanut puolisoani jatkuvalla vellonnalla eropäätöksen ja yhdessäolopäätöksen välillä. Hänellä tulee olemaan vaikeuksia luottaa siihen, että tällä kertaa olisin oikeasti sitoutunut yhteiseen perhe-elämään.

Tässä siis ollaan nyt. Piti viittä vaille purkaa kaikki, jotta pystyimme kohtaamaan puhtaalta pöydältä. Toipuminen ei ole niinkään tullut siitä, mitä olemme tehneet yhdessä, vaan on vaatinut paljon yksin tehtyä rehellistä itsetutkiskelua molemmilta osapuolilta. Se mitä on ollut, on ollut, ja se tietenkin vaikuttaa jollain tavalla kaikessa, mikä on hyvä tiedostaa. Nyt ei ole paineita mihinkään suuntaan. Tunnustelemme, alkaako yhdessäolomme vihdoin tuntua tasaisen hyvältä. Vai päädymmekö ehkä yhteisestä päätöksestä jossain vaiheessa kokeilemaan kahden kodin arkea – ei sekään olisi katastrofi. Juuri nyt päällimmäisenä on kuitenkin helpotus siitä, että ei tarvitsekaan alkaa pakata tavaroita muuttolaatikoihin.

Ehkä elämä voi olla hyvää näin.

Rakas perhe: rakastan teitä, mutta en rakasta sitä elämää, jota elän teidän kanssanne.

Olen viittä vaille valmis eroamaan, eikä kyse ole pelkästään puolisostani tai meidän parisuhteestamme. Kyse on minusta. Yritän pelastautua ja pysyä hengissä. Arki kolmen lapsen äitinä kuluttaa minut loppuun. Kun ajattelen eroa ja vuoroviikkovanhemmuutta, takerrun tosiasiassa toiveeseen: ehkä joskus vielä jaksaisin iloita elämästä, iloita lasten seurasta, olla onnellinen siitä että olen olemassa.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten raastavaa ja raskasta herkän ihmisen äitiys (ok, koko elämä) voi olla. Jos joutuu päivittäin elämään elämäänsä metelissä ja vaatimusten tulvassa, jonka lapset aiheuttavat, olemaan vastuussa kaikesta ja nukkuu huonosti, hiljaisuutta ja yksinoloa kaipaava, muiden mielialoja myötäelävä herkkä introvertti uupuu väistämättä.

Luulen kuitenkin, että minun haasteenani on herkkyyden lisäksi aika paljon muutakin. Täytin juuri adhd-oirekyselyn aikuisen elämänhallinnan ongelmista, ja rastitin joka ikisen ruudun. Elämäni aikuiselämän viidakoissa on siis yhtä kaoottista pinnistelyä kuin adhd-ihmisillä, vaikka minulla ei kyseistä häiriötä olekaan diagnosoitu ja olen aina pitänyt itseäni (ainakin ulospäin) rauhallisena ja keskittymiskykyisenä ihmisenä.

Luin muuten sitten nohevana ihmisenä heti perään adhd-ihmisille suunnatut viralliset käypä hoito -ohjeet ”Keinoja arjen hallinnan parantamiseksi”. Aluksi nauroin, sitten itkin. Kun ongelma on se, että ihminen ei pysty säännöllisyyteen elämässään, ei paljon lohduta lukea ohjeesta: ”pyri säännöllisyyteen elämässäsi”. Tai kun vuodesta toiseen repii auki perintätoimiston kirjeitä koska ei ole maksanut laskuja ajoissa, kun kassalla huomaa että pankkikortti on vanhentunut eikä ole muistanut ottaa uutta käyttöön, kun hoitolisät jäivät saamatta koska ei hakenut niitä ajoissa tai kun koko perheen kaikki vaatteet ovat pyykissä etkä ole vieläkään varannut pyykkitupaa, niin ei paljon lohduta että on suosituksen mukaisesti kirjoittanut nämä asiat ”to do-listalle”, jonka on sittemmin hukannut.

Voi toki olla, että itse olen vain laiska, saamaton ja hajamielinen, ja siksi en ihan saa kiinni tuon ohjeistuksen hyödyistä. Toisaalta, olen myös pystynyt ihmeen kaupalla ja valtavin ponnisteluin pitämään äitinä jotenkin kasassa viisihenkisen perheen elämän – uskomaton suoritus kaltaiselleni haaveilija-seikkailija-lukutoukalle, jota ei lapsiperhearki rehellisesti sanottuna voisi vähempää kiinnostaa (ellei omien lasten hyvinvointi olisi kiinni siitä).

Joka tapauksessa. Olen alkanut tajuta yhä selvemmin, että aika monille muille samassa tilanteessa oleville elämä on aika paljon helpompaa, monistakin syistä. Ehkä tajusin sen ensimmäisen kerran jo vuonna 2009, kun ensimmäisen kerran totesin ettei minusta vain ole tähän hommaan nimeltä elämä, ja ryömin pakkasyönä kuusen alle kuolemaan. (Harmi vain, että pian tuli niin kylmä, että piti palata kotiin lämmittelemään.) Elämä jatkui, satunnaisten itsetuhoisuushetkien maustamana työpaikasta toiseen, leikkien että homma on hanskassa, mutta todellisuudessa kaoottisen työpöytäni ääressä itkua pidätellen.

Tavanomainen aikuiselämä ei siis sovi minulle, ja jotenkin pitää pelastautua. Opiskelu sopi hyvin, sillä fiksuna ihmisenä minun ei montaa tuntia tarvinnut uhrata lukemiseen tenttiä edeltävinä iltoina, kun jo sain tarvittavat arvosanat. Alkoholi auttoi moneen muuhun ongelmaan (ainakin jonkin aikaa). Mutta sitten tuli äitiys. Hankkimalla osa-aikatyön, joka terapoi minua – joogan ohjaus – olen jotenkuten selviytynyt. Mutta silti voimat alkavat olla lopussa.

Summa summarum, olen pohtinut, olisiko kaikille parasta, että äiti ei ryömi kuusen alle kuolemaan vaan sen sijaan hommaa ihan oman perheasunnon ja elää jaksavaa ja läsnäolevaa lapsiperhearkea vain joka toinen viikko. Joka toinen viikko taas keräilisin itseni ja elämäni kasaan. Bonuksena tässä olisi myös se, että paljon energiaa vieneet parisuhdepohdinnat voisi siirtää historiaan, eikä lasten tarvitsisi enää koskaan todistaa vanhempiensa riitelyä. Miinuksena tietenkin se, että lapset joutuisivat kulkemaan kahden kodin väliä eikä minulla olisi ketään, jonka kyljessä lämmittää jalkojani yöllä.

Kokemuksia, mielipiteitä?