Äitiysloman touhuja ja pientä hemmottelua

”Äitiyslomalla en aio tehdä mitään”, kirjoitin aiemmin. HAHAHA! Näköjään pääsi unohtumaan, että kotoamme puuttuu edelleen yksi seinä lastenhuoneen ja keittiön välistä (joka piti rakentaa syksyllä) ja pesukone (jonka tieltä pitäisi vielä purkaa kylpyamme), minkä lisäksi minun pitää kiristyneen rahatilanteen takia luovuttaa taloyhtiöltä vuokralla ollut työtila/varasto ensi viikolla pois (ja tyhjentää se sitä ennen).

Seinä täytyy rakentaa nyt, jotta kolmivuotiaan nukkumapaikka ja hänen muutkin romppeensa saadaan muutettua makuuhuoneestamme uuteen huoneeseen vauvan tieltä. Hyvä puoli mieheni yllättävässä irtisanomisuutisessa oli se, että nyt puolisolla on ollut päivät aikaa remontoida. Huono puoli taas on se, että ammattilaiseen meillä ei ole varaa, ja seinän amatööripystytys you tuben avulla on kestänyt jo kuukauden päivät. Sillä välin minä olen maha hyllyen yrittänyt jaksaa touhuta lasten kanssa ja kokkailla porukalle hienoisella kipsipölykerroksella kuorrutettua ruokaa sekä avustella rempassa.

Aamut ovat joululomalla olleet ihanan rentoja, kun kolmivuotias vetelee hirsiä vieressäni usein yhdeksään tai kymmeneen. On suloista herätä pienen kiharapään kanssa talviaamuun. Oikea äitiysloma silti alkoi vasta, kun lapset menivät maanantaina kouluun ja päiväkotiin. Huh! Työhuoneen kamojen pakkailu ja hyllyjen purkaminen toki tuo sen verran puuhaa päiviin, että tylsistymään ei ehdi. Yhtenä päivänä myös purin kaikki kavereilta ja sukulaisilta meille kiertäneet vauvanvaatteet kasseista hyllyyn. Siinä jotenkin hieman konkretisoitui se, että vauva tosiaan tulee.

Touhuaminen loppuraskaudessa  on rankkaa, mutta harva lapsiperheen äiti kai pystyy äitiyslomalla vain rentoutumaan kaiket päivät – edes nykysuomessa, saati sitten entisaikoina. Mielessäni väikkyy isomummuni kertomus omasta äidistään, joka tietenkin hoiti maatilan töitä samalla kun oli raskaana, synnytti ja imetti viisitoista lastaan. Tuolloin lapsivuodeajat synnytyksen jälkeen olivat naisten ainoita ”vapaapäiviä” – ja joskus kai niistäkin tingittiin oman ja lapsen terveyden kustannuksella. Kuulemma isomummun äiti eräänkin kerran teki ruokaa koko talkooväelle ja hikoili leivinuunin ääressä kellon ympäri, ja meni sitten päivän päätteeksi muina naisina makuuhuoneen puolelle synnyttämään kymmenennen lapsensa. Itse tietysti ajattelen, että synnytys todennäköisesti käynnistyi ennenaikaisesti juuri rasituksen seurauksena, ja taisipa isomummunikin ottaa opikseen äitinsä touhuista: hän piti varansa, meni naimisiin vasta yli 30-vuotiaana ja synnytti vain yhden lapsen.

Minulla on siis kuitenkin lopulta varsin mukavat oltavat, sillä joka päivään mahtuu myös muutama tunti silkkaa rentoilua. Eilen päätin oikeasti ”ottaa hetken itselleni”, kuten sanotaan, ja tein jalkahoidon. Otin mukaan koko rentoilurepertuaarin alkaen kynttilöistä, yrttiteestä ja rentoutusmusiikista ja päättyen hyväntuoksuiseen kylpysuolaan sekä pehmeästi jalkapohjiin ja käsiin hieromiini voiteisiin. Ah, sitä unohtunutta aistillisuuden tunnetta! Miten ihanaa elämä voisikaan olla, jos sitä eläisi jatkuvasti kaikkia aisteja hellien.

Jalkahoitovinkit voit poimia vaikkapa täältä.

Sisälläni uusi ihminen potkii ja liikkuu jo sen verran aktiivisesti, että hän on alkanut vaikuttaa yhä enemmän persoonalta. Neuvolassa ja lääkärissä kaikki vaikutti olevan hyvin. Synnytystä odotellessa, siis. Siihen saattaakin vierähtää vielä useampi viikko, sillä tapanani on ollut olla raskaana reippaasti pidempään kuin lasketun ajan.

Jalkakylvyn tein teemaan sopivasti vauvan ammeeseen. Hetken kruunasivat rentoutusmusiikit ja kaunis lumimaisema ikkunan takana.
Hyvinvointi Oma elämä Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Syntymäpäivä

Täytin 42 vuotta. Hetken lumen kuorruttama maailma on kaunis. Kävelin metsikössä ja katselin syntymähetkeni vuodenaikaa, sen valkoista valoa. Tällainen on talvilapsen ensikokemus ulkomaailmasta: superkaunis, mutta kylmä ja haastava elää. Vaalea ja kokonaan kimaltavan valkoinen, mutta pian taas sysipimeä.

Katselin punatulkkuja, talitinttejä ja mustarastaita, jotka parveilivat ja pyrähtelivät ruokintapaikalla. Tuulettomassa pikkupakkasessa niiden siipien räpytys kuului selvästi. Rinnusten värit näyttivät puhtailta valkoista hankea vasten. Punatulkku ja lumi, pihlaja, mieleen syvälle piirtynyt sielunmaisema.

Raskaus on loppusuoralla, ja kaikki teeskentely ja miellyttämisenhalu karisee minusta pois. Huomaan sanovani asioita suoraan. Olen tulossa biologisen ytimen äärelle, enkä jaksa mitään turhaa. Olen yhä väsynyt, mutta elämän puolella oleva ydin minussa terästäytyy ja kasvaa pikku hiljaa synnytysvalmiuteen.

Vielä kerran.

Tämä raskaus on muuttanut elämäni suunnan, se on varmaa. Juuri nyt tajuan selvemmin kuin vuosiin, mikä sopii minulle ja mikä ei. Kun tästä toivun, en aio enää pelätä tehdä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Turha uhrautumiseni, johon olen perhe-elämässä viime vuosina luisunut, loppuu tähän. Työtä tehdessä lopetan anteeksipyytelyn ja huonoilta tuntuviin käytäntöihin sopeutumisen. Keskityn ja teen sitä, mitä parhaiten osaan.

Rauta-arvot ovat jo muutaman viikon tablettien popsinnan jälkeen nousseet reippaasti ja väri on palannut kasvoilleni. Ensimmäistä kertaa sitten toukokuun tuntuu siltä, että elämä ei ehkä lopukaan vauvan tuloon.

Alkaa uusi aika.

Synttärilounaalla Tarvaspäässä, Gallen-Kallelan museon kahvilassa.

Perhe Oma elämä Raskaus ja synnytys