Syntymäpäivä

Täytin 42 vuotta. Hetken lumen kuorruttama maailma on kaunis. Kävelin metsikössä ja katselin syntymähetkeni vuodenaikaa, sen valkoista valoa. Tällainen on talvilapsen ensikokemus ulkomaailmasta: superkaunis, mutta kylmä ja haastava elää. Vaalea ja kokonaan kimaltavan valkoinen, mutta pian taas sysipimeä.

Katselin punatulkkuja, talitinttejä ja mustarastaita, jotka parveilivat ja pyrähtelivät ruokintapaikalla. Tuulettomassa pikkupakkasessa niiden siipien räpytys kuului selvästi. Rinnusten värit näyttivät puhtailta valkoista hankea vasten. Punatulkku ja lumi, pihlaja, mieleen syvälle piirtynyt sielunmaisema.

Raskaus on loppusuoralla, ja kaikki teeskentely ja miellyttämisenhalu karisee minusta pois. Huomaan sanovani asioita suoraan. Olen tulossa biologisen ytimen äärelle, enkä jaksa mitään turhaa. Olen yhä väsynyt, mutta elämän puolella oleva ydin minussa terästäytyy ja kasvaa pikku hiljaa synnytysvalmiuteen.

Vielä kerran.

Tämä raskaus on muuttanut elämäni suunnan, se on varmaa. Juuri nyt tajuan selvemmin kuin vuosiin, mikä sopii minulle ja mikä ei. Kun tästä toivun, en aio enää pelätä tehdä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Turha uhrautumiseni, johon olen perhe-elämässä viime vuosina luisunut, loppuu tähän. Työtä tehdessä lopetan anteeksipyytelyn ja huonoilta tuntuviin käytäntöihin sopeutumisen. Keskityn ja teen sitä, mitä parhaiten osaan.

Rauta-arvot ovat jo muutaman viikon tablettien popsinnan jälkeen nousseet reippaasti ja väri on palannut kasvoilleni. Ensimmäistä kertaa sitten toukokuun tuntuu siltä, että elämä ei ehkä lopukaan vauvan tuloon.

Alkaa uusi aika.

Synttärilounaalla Tarvaspäässä, Gallen-Kallelan museon kahvilassa.

perhe raskaus-ja-synnytys oma-elama
Kommentit (4)
  1. Harkitsetko koskaan mitään mielialalääkettä?

    1. Hyvä kysymys. Koko lapsiperheaikana en ole harkinnut, vaikka olenkin kokenut monenlaisia mielenterveyden haasteita. Opiskeluaikana kliiniseen depressioon sain lääkitystä parin vuoden ajan. Omien olotilojen kanssa toimeen tulemisesta olen oppinut, että ennenkuin aletaan miettiä lääkitystä ahdistavien tai masentavien olotilojen poistoon, minusta pitäisi tarkastaa ja hoitaa kuntoon ainakin seuraavat asiat, jotka vaikuttavat mielialoihin mm hormonitoiminnan kautta:
      – ravinto: rauta, d-vitamiini, b12-vitamiini, suoliston hyvinvointi (tuottaa mm.serotoniinia https://www.aivoliitto.fi/aivoterveys/ruoka/suolisto-toiset-aivomme#bb0dc7ad)
      – uni ja unen laatu
      – liikunta, etenkin luonnossa liikunta: tutkitusti etenkin lihaskuntoa parantava liikunta vähentää masennusoireita, jo 20 min metsässä olo taas stressiperäisiä ahdistusoireita
      – hengitys! Pinnallisen hengityksen vaihtaminen rauhalliseen palleahengitykseen
      – kyky irtaantua tarvittaessa omista ajatuksista tai ainakin tarkastella niitä rehellisesti ja etäämpää, reagoimatta automaattisesti jollain tunteella tai tunteen torjunnalla. Meditointi, terapeutin kanssa puhuminen, tms. Myös vertaistuki 🙂 Taiteen tekeminen, kirjoittaminen jne. voi auttaa.
      – yhteyden kokemus: yksin jääminen usein lisää negatiivisia tuntemuksia. On tärkeää tuntea olevansa osa jotain suurempaa ja hyvää voimaa antavaa kokonaisuutta, on se sitten ystävien yhteisö, perheyhteisö tai jokin henkinen kokemus yhteydestä elämänvoimaan.

      Joskus on sellaisessa tilassa, että ei ole voimia tai kiinnostusta tehdä mitään muutosta yhteenkään näistä. Joskus mikään itsehoito ei auta. Silloin itse olen neuvolan kautta päässyt tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa tai psykologia.

  2. Olisiko kiva kuulla,millä keinoin olet selvinnyt näiden negatiivisten tunteiden kanssa? Pelon,että elämäsi muutuu ”huonommaksi” tai ainakin vaikeammaksi. Ettet enää voi nauttia niistä asioista,joista nyt nautit. Voi,kaipaan kovasti vertaistukea näihin vaikeisiin tunteisiin ja pelkoon,että menetän itseni lapsiperhearkeen.

    1. Jaa-a, en tiedä olenko aina selviytynyt kovinkaan hyvin! Mutta pidän tärkeänä, että ihminen saa ainakin surra avoimesti taakse jäävää vapaampaa elämänvaihetta. Nykyään ei ehkä enää itketä yhdessä morsiusitkuja naisen astuessa perhe-elämään ja heittäessä hyvästit vapaudelleen, mutta ei lasten saamisen pelkkää onneakaan tarvitse olla. Sen saa onneksi taas nykyään sanoa ääneen. Tulossa on oma lapsi eli jotain taianomaista, ihanaa ja aivan ainutlaatuista, mutta myös iso kasa haasteita ja vaikeita tilanteita, joiden myötä joutuu väistämättä ainakin joksikin aikaa luopumaan suurimmasta osasta muuta elämää. Niin se vain on. Luonteesta ja elämäntavoista ja -tarpeista riippuen tämä kaikki on toisille helpompaa, toisille vaikeampaa.

      Koska itselleni tämä on kolmas lapsi, olen jo melko turtunut siihen, että kovin vapaa ja itsenäinen elämä ei ole mahdollista, vaan elämä kulkee lasten ehdoilla. Sinänsä muutos siis ei minulle ole aivan valtava, vaikka vauva ja taapero onkin sitovampi kuin kolmevuotias. Auttaa tietysti, jos pystyy iloitsemaan ja keskittymään olemaan kiitollinen siitä mitä saa, eikä vain haikailemaan elämäntapaa, joka ei ole mahdollinen. Itseäni myös helpottaa kokemusperäinen tieto siitä, että lapset tosiaan kasvavat, arki koko ajan helpottaa ja pikku hiljaa saa takaisin paloja vapaudesta, taas vahvemmin kiinni omasta äitiyden ulkopuolisesta minuudesta (joka toki myös syvenee ja muuttuu vanhemmuuden myötä).

      Ensimmäisen lapsen jälkeen minulle oli tärkeää jättää lapsi mahdollisimman pian myös isänsä ja mummonsa hoitoon ja nauttia samoista asioista kuin ennenkin. Tavallaan se onnistui, vaikka henkinen napanuora lapseen (imetysaikana myös fyysinen olo) värittikin kaikkea uudella tavalla. Toisen kohdalla taas halusin lähinnä vain kotoilla vauvan kanssa (jonka ajattelin olevan viimeiseni) ja nauttia äitiydestä. Tällä kolmannella kertaa tuntuu taas tärkeältä päästä vaippavuoren alta melko pian kiinni omiin töihin ja intohimoihin, siis keväällä tai kesällä synnytyksestä toivuttua. Jos vauva suostuu syömään myös pullosta, nukkuu kohtuullisesti ja tottuu pienestä pitäen muuhunkin hoitajaan kuin äitiin, on ihan mahdollista irtaantua vauvakuplasta omaan elämään ainakin muutamana päivänä viikossa. Sitä toista vaihtoehtoa, eli erityisen vaativaa vauvaa en uskalla vielä edes ajatella.

      Tsemppiä raskauteen ja uuteen ihmeelliseen elämänvaiheeseen! Kuten joku viisas kaverini joskus totesi: lapsiperhearjesta koituu paljon pinnallista vitutusta, mutta vielä enemmän syvällistä tyytyväisyyttä. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *