Marraskuu, flunssaputki ja potkut töistä (ei tosin minulle, vaan miehelle). Siinäpä ne tärkeimmät tähän pimeään vuodenaikaan, joka pääsi taas yllättämään ankeudellaan. Onneksi sentään kaupunki peittyi yhtäkkiä päiviä valaisevaan lumivaippaan!

En tiedä, onko syynä alkuvuodesta sairastettu korona vai raskauden heikentämä vastustuskyky, mutta kärsin jo neljättä kertaa tänä vuonna pitkästä, viikkoja kestävästä yskästä ja kurkkukivusta. Saman tyyppistä päiväkodista saatua vaivaa on jatkuvasti myös muilla perheen jäsenillä, ja yöt kuluvatkin rattoisasti yskivää, viereen ryömivää kuopusta lohdutellen ja hänen potkujaan vältellen (mikä ei yleensä onnistu, vaan vatsakin on saanut jo useamman mojovan tällin).

Elämä tosiaan yllätti perheemme taas, tällä kertaa työrintamalla: mies irtisanottiin. Minä taas olen ensi kuussa jäämässä äitiyslomalle, joten tuloni eivät ole ainakaan noususuunnassa. Kun vielä asuntolainan korot hiljattain pompsahtivat useamman satasen kuussa ja ruokakin tuntuu kallistuneen, on rahatilanteemme tällä hetkellä suorastaan kutkuttavan mielenkiintoinen!

Onneksi asumme Suomessa (emmekä esim. USA:ssa, missä työpaikan mukana menee myös terveydenhuolto jne). Tukea saa, ja vaikka tulotaso putoaa, pysymme pinnalla. Itse olen jollain tavalla jopa helpottunut siitä, ettemme voikaan ostaa autoa ja joululahjoja aikuisille – shoppailu ja materian kulutus nimittäin ahdistaa minua vuosi vuodelta enemmän, ja silti siihen on tässä yhteiskunnassa niin helppo lipsua, jos rahaa on vähänkään ylimääräistä. Nyt ei ole. Oikeastaan perheemme viime vuosien hetkellinen keskiluokkainen tulotaso on muutenkin ollut minulle poikkeuksellista, sillä olen ollut koko aikuisikäni pienituloinen. Toki olen rahasta nauttinut, etenkin omistusasumisesta kivassa asunnossa, mutta asioista luopuminen ei yleisesti ottaen ole minulle kovin vaikeaa. Itse asiassa, kuullessani yllättävän irtisanomisuutisen näin monien mahdollisuuksien avautuvan!

Nythän meitä ei pidättele mikään: voisimme vaikka muuttaa osittain omavaraiseen ekokylään jonnekin Keski-Suomeen ja asua siellä halvalla! Bonuksena loppuisi tämä ikuinen ahdistukseni, jonka nykyajan mainstream-elämäntyylin planetaarinen itsetuhoisuus minulle aiheuttaa. Ainakin itse eläisin hieman enemmän arvojeni mukaisesti.

Toisaalta, niin mukavaa turvaa kuin omavaraisuus nykytilanteessa loisikin, olen melko surkea maataloushommissa. Mieheni on vielä surkeampi (viime kesänä hän ”auttoi” hienosti palstallamme niittämällä rikkaruohojen ohella myös naapurin sipulit ja perennat maan tasalle). Ehkä meidän siis pitäisi sittenkin repäistä, laittaa koti vuokralle, pakata perhe pakuun ja muuttaa Etelä-Eurooppaan! Rakastan vuodenaikoja, mutta vähempikin aika talvea riittäisi – pimeyden laskeutuessa ja vihreyden kadottua huomaan mielialani painuvan yhä matalammalle. Toista olisi työnnellä vauvaa Barcelonan rantabulevardilla… ja ruokakin Espanjassa olisi halvempaa. Tai miksei vuokraisi pikkuista kotia vaikkapa jostain Etelä-Saksan Bodenseelta, missä kukat kukkivat jo maaliskuun alussa, mies voisi harrastaa pyöräilyä ja haeskella töitä ja minä saksankielentaitoisena integroisin meidät oitis paikallisyhteisöön. Vaihtelu virkistää!

Sitten kuitenkin muistin, että esikoisen isällä saattaisi olla hieman sanomista siihen, jos päätän vaihtaa hänen tyttärensä koulun aurinkorannikolle muutaman tuhannen kilometrin päähän. Eikä viimeisillään raskaana ehkä muutenkaan kannata alkaa puuhata muuttoa. Myöskään puoliso ei heti innostunut näistä skenaarioista, mikä lienee ymmärrettävää, sillä henkinen isku irtisanomisen osuessa kohdalle oli kova. Mitään irtisanomisaikaakaan ei ollut, sillä mies oli vaihtanut työpaikkaa alle puoli vuotta sitten ja joutui lähtemään koeajalta. Toistaiseksi laskeskelemme, miten saamme rahat riittämään jouluun asti, ja katsotaan jatkoa sitten.

Onneksi rahan määrästä huolimatta olen rikas: on perhettä ja ystäviä, on koti ja vettä juotavaksi, saunavuoro, puhdasta ilmaa ja metsää ympärillä, on kirjasto täynnä hyviä kirjoja, on peritty piano, soittoa ja laulua, on kaupunki täynnä kauneutta, kuuden euron konsertti- ja uimahallilippuja ja jopa ilmaisia taidegallerioita (tästä tosin kiitos kuuluu taiteilijaparoille, jotka eivät saa työstään palkkaa vaan maksavat kalliita galleriavuokria – tämä pienenä kulttuuripoliittisena kommenttina tähän väliin).

Niin, vaikka olen joskus yksin lapsen kanssa asuessani elänyt vuosia virallisen köyhyysrajan tuntumassa, en ole onneksi koskaan joutunut tuntemaan olevani köyhä. Olen onnekas, kun olen kohtalaisen terve ja pystyn perheen ja sukulaisten luomien turvaverkkojen ansiosta luottamaan siihen, että elämä kantaa enkä esimerkiksi hätätilanteessakaan joudu ikinä taivasalle (vaikkakaan vanhempien vierashuoneeseen muuttaminen ei ehkä realistisesti olisi se hienoin vaihtoehto viiden hengen perheelle). Syy koko aikuisikäni matalana pysyneeseen tulotasooni on yksinkertaisesti se, että en pidä stressaavasta elämästä, jonka kokopäivätyö tuo tullessaan – en kestä sitä. Sen sijaan olen hyvä tarvittaessa kestämään kuun lopussa koittavaa hetkellistä rahattomuutta, koluamaan kirpputoreja, etsimään punalaputettuja aletuotteita ruokakaupasta ja ruokkimaan perhettä halvalla linssisopalla.

Sitä on edessä jälleen. Tänään oli kuitenkin kiva päivä, sillä pääsin yskästä huolimatta töihin ja kohtaamaan ihania oppilaitani. Mukavaa on myös se, että toisin kuin kevytyrittäjänä ollessani, sairaslomapäivät eivät heti näy miinuksena palkkapussissa. Meidän tilanteemme on siis ihan ok.

Monilla on kuitenkin asiat paljon huonommin, jos työttömyys jatkuu tai terveys pettää. Olen aiempina vuosina pyrkinyt etenkin joulun alla aina antamaan rahaa tai ostamaan lahjoja myös kotimaan hyväntekeväisyyteen, etenkin vähävaraisille lapsiperheille. Tänä vuonna tästä pitää ehkä tinkiä, mikä harmittaa paljon.

Jos sinulla on mahdollisuus ilahduttaa, muista esimerkiksi Joulupuu-keräys!

Joillakin näyttää olevan vanhemmuuteen luontainen lahjakkuus: rutiinien luominen on heille helppoa, hoivaaminen tuottaa iloa, ja he yleensä tietävät mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä tai jos eivät tiedä, tekevät vain jotain, eivätkä sitten valvo yöllä miettien, pilasivatko nyt lapsensa herkän psyyken.

Minun lapseni taas kulkevat kynnenaluset mustana ja putoilevat puista, ja ruoka-aikaan saavat käteensä leivän ja eilisen perunan, koska älyän alkaa laittaa ruokaa usein vasta siinä vaiheessa, kun kaikki huutavat jo nälkäänsä kurkku suorana (ja kun ruokani on lopulta valmista, lapset eivät enää jaksa syödä sitä koska vatsat ovat jo täynnä leipää ja eilistä perunaa, joten se siitä perheen yhteisestä ruokahetkestä). Valvon usein öisin lasten takia, joskin harvemmin miettien heidän psyykeään ja useammin siksi, että en osaa opettaa lapsiani nukkumaan hyvin omissa sängyissään. Silti olen tulossa jälleen äidiksi, ja hankaluuteni siis tulevat kumuloitumaan. Olisiko aika päivittää kasvatusmetodit jotenkin järjestelmällisemmiksi? Jotenkin se vain tuntuu aivan mahdottomalta.

Kaiken kaikkiaan omat kasvatusmetodini muistuttavat kai melko paljon sitä, miten omat vanhempani aikanaan kasvattivat minut tyylillä ”siinähän ne lapset kasvavat muun ohella”. Tämä oli 80-luvulla täysin validi kasvatusmetodi, jonka toteuttamisesta vanhempani saattoivat kokea onnistumista ja suurta itsetyytyväisyyttä, mutta joka nykyaikana pakottaa minut pälyilemään varuillani ympärilleni siltä varalta, että joku näki lapseni kaatuvan turvahiekan ulkopuolelle ja tekee minusta lastensuojeluilmoituksen.

Minkäänlaista muutakaan perehdytystä en vanhempana olemiseen kuitenkaan ole saanut. En opetusta siitä, miten korvantaustat putsataan tai siitä, milloin pitää olla tiukka ja milloin joustaa, ja jos päättää olla tiukka, miten se käytännössä tehdään käyttämättä väkivaltaa, esimerkiksi kun kolmivuotias on koko kehollaan toista mieltä vaikkapa kurahousujen pukemisesta? Tämäkin kysymys oli vanhemmilleni helppo, sillä väkivaltaa ei kasarilla kaihdettu – mustelmia tuottavat pakottamiset, piiskaamiset ja tukistamiset kuuluivat lapsuuteen (joskin oma äitini yleensä pakeni makuuhuoneeseen sättimään kauheita lapsiaan ja itkemään kovaa kohtaloaan ja jätti hankalammat kasvatushommat isäni hoidettavaksi). Koska olimme melko sävyisiä lapsia ja isäni siis käytti fyysisesti väkivaltaisia metodeita verrattain harvoin, saattoi hän niistä huolimatta nauttia lempeän ja kypsän kasvattajan mainetta, sen sijaan että olisi joutunut neuvolan tai lastensuojeluviranonaisten puhutteluun, kuten nykyvanhempi.

Kasarivanhempieni kunniaksi on sanottava se, että törttöiltyään hyväntahtoisesti läpi lapsuuteni ja nuoruuteni he myöhemmin maksoivat terapiani omavastuuosuuden ja mitä ilmeisimmin oppivat virheistään, sillä nuoremmista sisaruksistani näyttää tulleen ihan täyspäisiä ihmisiä.

Niin. Jos ei ole kasvatusalan ammattilainen, oikeastaan ainoa tapa miettiä kasvatusmetodeitaan on joko lukea kirjoja tai peilata metodeitaan omiin vanhempiinsa. Itse olen perhelehtien kasvatusartikkeleista oppinut yhtä ja toista sellaista, joka on kasvattanut painetta olla jatkuvasti tunnetaitoinen ja sensitiivisesti tiedostava mutta kuitenkin jämäkkä ja johdonmukainen vanhempi, ja saanut minut tuntemaan kaikenkaikkiaan olevani täysin mahdottoman tehtävän edessä.

Omalta lapsuudenperheeltäni kuitenkin opin sen, että perheen kanssa yhdessäolo voi olla kaikesta huolimatta hauskaa ja mukavaa, ainakin lasten mielestä (sitähän en tiedä, kuinka ryytyneitä vanhempani todellisuudessa olivat mökkilomien ja juhlapyhien jälkeen). Opin senkin, että välittämistä on jatkuvan kotitöiden virran jakaminen, josta kumpikaan vanhemmistani ei koskaan valittanut (tosin tämä ideaali ei toteudu omassa perheessäni). Väsymättä hoivaavalta mutta hankalia puheenaiheita välttelevältä äidiltäni opin sen, että hankalia puheenaiheita ei kannata vältellä, että lapset ovat rakkainta maailmassa, ja että omat työt ja harrastukset ovat silti tärkeitä. Isältäni opin sen, että liian kova henkisellä tai fyysisellä ylivoimalla kontrollointi ei kannata, mutta myös anteeksipyytävän ja -antavan rakkauden sekä sen, että on tärkeää olla aina yhtä luotettavana paikalla tarvittaessa ja tiukan paikan tullen: kuuntelemassa pienen ihmisen pohdintoja,
tuomassa, viemässä, kantamassa ja auttamassa. Olen myös sitä mieltä, että lasta ei todennäköisesti kannata dumpata päiväkotiin 9kk ikäisenä, kuten minulle tehtiin – mutta sen sijaan kannattaa jättää hemmottelevien isovanhempien hoitoon aina kun mahdollista, kuten meille myös tehtiin.

Näillä olen yrittänyt pyristellä eteenpäin. Olen vanhempi, joka unohtaa lukea päiväkodin tiedotteet ja Wilman tuntimerkinnät, muistaa antaa d-vitamiinia vain toisinaan, kylvettää lapsensa turhan harvoin eikä leivo pullaa. Olen elämyksistä ja vapauden tunteista vahvasti hurmioituva ihminen, joka ajaa pyörällä ilman käsiä ja ilman kypärää, on täten huono esimerkki jälkikasvulleen eikä välttämättä pysy edes hengissä siihen asti, että lapset ovat täysi-ikäisiä.

Mutta olen silti äiti. Ja pian lähes suurperheen äiti. Mahtuuko elämään kolmen lapsen kanssa enää yhtään mitään muuta, vaikka jättäisikin korvantaukset putsaamatta? Juuri kun olen tottunut ajatukseen raskaanaolosta, pitäisikin jo alkaa pohtia, miten kolmen lapsen yhtäaikainen kasvattaminen käytännössä onnistuu. Miten arki pitää järjestää? Mitä ravitsevaa ruokaa kokataan nopeasti vauva kainalossa viidelle hengelle? Kuinka huomioidaan tasapuolisesti ja kehittävästi varhaisteiniä ja leikki-ikäistä samalla, kun hoidetaan ja imetetään puolivuotiasta? Kuinka vauva saadaan nukkumaan niin ettei se valvota koko perhettä? Entä miten tästä kaikesta selviää, kun mies on työmatkoilla??

Siitä puheen ollen, kannustan ilman muuta miestäni etenemään urallaan, mutta yksi ehto minulla imetysaikana on työmatkojen suhteen: niillä päivärahoilla meille palkataan siivooja ja ruoka tulee Woltista. Mies syököön kalliiden ravintolaillallisten sijaan pikapuuroa hotellihuoneen ylellisessä rauhassa.

Ja minä keskityn sillä välin kasvattamiseen – vapaalla tyylillä, tuurilla, parhaani yrittäen ja luottaen siihen, että lapsilla on seuraa toisistaan kun he aikuisina puivat äitinsä kasvatusmetodien aiheuttamia traumoja.