Hain tänään postista äitiyspakkauksen. Se ei ollut mikään suuri tapahtuma, mutta itse pakkaus kylläkin mukava ja tarpeellinen asia. Vielä tälläkin kertaa jaksoin hiukan fiilistellä kuoseja ja ihailla etenkin hienoa uutta vilttiä. Samalla pohdin sitä, miten erilaista on saada lapsi nyt kuin yli kymmenen vuotta sitten.

Ensimmäisen äitiyspakkaukseni sain 29-vuotiaana, ja se oli suuri tapahtuma. Esikoisen odotus oli muutenkin kaikin puolin mullistava kokemus: fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti. En tuolloin ollut mitenkään varma, että lapsen synnyttäminen maailmaan on hyvä idea, mutta halusin kuitenkin kokea äitiyden – vähän niinkuin olin halunnut kokea ulkomaille muuton, naimisiinmenon ja ylipäätään kaiken,mitä tämän lyhyen elämän aikana koettavissa on.

Äidiksi tulo oli hyvin ristiriitainen kokemus: ihmeellinen ja tärkeä, ja samalla rankka ja kamala. Raskausvaivat olivat järkytys.  Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin luopumaan fyysisestä hyvästä kunnosta ja kivuttomasta kehosta, ja olin superkateellinen miehelleni, joka sai lapsen joutumatta kärsimään fyysisesti ollenkaan. Koin myös uudenlaista yksinäisyyttä: raskauteen asti lähes kaikki sosiaalinen elämäni oli keskittynyt alkoholin ja myöhäisten iltojen ympärille, mutta raskaana – juuri kun olisin rentouttavaa seitinohutta eniten tarvinnut – jouduinkin luopumaan näistä molemmista ja samalla jäin ystäväporukoista hieman sivuun.

Ensimmäistä lasta synnyttäessään sitä joutuu myös syntymään itse uudelleen, uudenlaiseen kehoon ja uuteen identiteettiin, ja siksikin se on useimmille niin valtava ja voimia vievä kokemus. Ensimmäistä kertaa joutuu myös tekemisiin sietokyvyn ylittävän, tajun kankaalle vievän kivun kanssa, jota ei voi kokonaan lääkitä pois, ja josta toipuminen voi kestää pitkään. Vauvan synnyttyä sitä on ensimmäistä kertaa vastuussa toisen ihmisen koko elämästä ja kaikista ruumiintoiminnoista – vauva ei osaa itse edes muuttaa asentoaan. Ja vaikka vauva-aikana oma puolisoni oli mukana niin paljon kuin pystyi, koin silti aina olevani viime kädessä itse vastuussa lapsen elämästä: vauvan ja äidin yhteys oli varsinkin ensikuukausina niin vahva.

Kun kaiken tämän päälle tulee vielä pätkissä nukkuminen ja useimmiten hyvin kivulias imetyksen aloitus, tuntee moni muukin äiti varmasti käyvänsä läpi yhtä elämänsä rankimmista vaiheista. Ja samalla ihmeellisintä: uusi ihminen on syntynyt, koko maailma on puhdas ja uusi, ja olemuksessa asuu syvä biologinen tyydytys. Siinä kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä rämpiessään sitä tajuaa olevansa paljon vahvempaa tekoa kuin luulikaan.

Itse en vielä alle kolmekymppisenä oikeastaan ollut valmis äitiyteen. Siinä missä mieheni nautti kotona olosta, itse odotin innolla, että bilemekko mahtuu taas päälleni. Puolen vuoden sisällä synnytyksestä olin taas aina kun mahdollista keikoilla, baarissa, bändikämpillä, jatkoilla, tanssimassa, juomassa huoliani unohduksiin ja elämässä lapsettomien ystävieni kanssa sitä mikä minusta oli sitä parasta elämää. Pumppasin maitoa vessassa ja laskin tunteja seuraavaan imetykseen: vieläkö yksi bisse? Minusta se oli aivan luonnollinen tapa olla äiti. Ehkä en olisi ollut sen valmiimpi koskaan: ehkä vasta äitiys itsessään, sen tuoma itsetuntemus – ja ystävieni pikkuhiljainen saapuminen samaan elämänvaiheeseen – kypsytti minusta lopulta darravapaan äidin, joka ei tarvitse alkoholia elämästä selviytymiseen.

Toisen kerran tulin raskaaksi 36-vuotiaana, koettuani avioeron ja yh-äitiyden eli huomattavasti aikuisempana ihmisenä. Tämä oli toivottu ja ihana raskaus: olin pari vuotta halunnut tyttärelleni sisarusta, ja nyt siihen oli mahdollisuus uuden kumppanin löydyttyä. Mikä parasta: raskauden alkua ei varjostanut pahoinvointi eikä mikään muukaan vaiva. Varhaisultrassa viikolla 7 käytyämme saatoin aidosti iloita raskaanaolosta!

Valitettavasti ilo muuttui huoleksi, kun eräänä iltana raskausviikolla 13 aloin vuotaa verta. Kumppanini oli ulkomailla ja tytär isänsä luona, joten olin tilanteessa itsekseni. Tuolloin elin vaihetta, jolloin olin tutkinut shamanismia, elin vahvasti yhteydessä luontoon ja olin muutenkin hyvin jalat maassa. Ehkä siksi olin täysin rauhallinen ja varma siitä, etten voi tehdä asioille juuri nyt yhtään mitään. Menin rauhassa nukkumaan jättisiteen kanssa ja hengittelin supistuksia pois, kunnes nukahdin. Aamulla valuin paljon verta ja hyytymiä suoraan vessanpönttöön. Ajattelin kaikkea muuta kuin keskenmenoa: vuotavaa polyyppia, harjoitussupistuksia… Kunnes naistenklinikan päivystyksessä kuulin lääkärin kylmäävät, murskaavat sanat: valitettavasti kohdussa ei enää ole sikiötä.

Kävelin yksin ulos naistenklinikalta, vatsa ja rinnat yhä turvonneina, kädet puristuneena kouristuksenomaiseen nyrkkiin. Se oli ehkä elämäni surullisin päivä. Ja viikko. Ja kuukausi. Mutta nimenomaan kuitenkin vain surullinen, ja lohduttoman tyhjä. Keskenmeno ei ollut ahdistava, pelottava tai hirvittävä. Valuin vain puhdasta surua ja pettymystä, joka paranee ajan myötä suremalla. Itkemällä, puhumalla, kirjoittamalla, laulamalla tai vaikka soittamalla. Toisesta raskaudesta jäi kuitenkin hyvä muisto: mikään ei voi viedä minulta pois sitä tosiasiaa, että kahden kuukauden ajan sain kokea suurta iloa.

Kolmas raskaus alkoi yllättäen jo muutaman kuukauden kuluttua keskenmenosta. Tunnelmat olivat ristiriitaiset. En aluksi oikeastaan halunnut tai uskaltanut ajatella koko asiaa. Parin kuukauden ajan pahoinvointi oli yhtä kamalaa kuin ensimmäisen raskauden alussa, ja pahimmillaan pystyin vain makaamaan avoimen ikkunan ääressä ja hengittämään viileää pakkasilmaa. Suhtautumiseni oli kuitenkin nyt täysin erilainen: en kärsinyt marttyyrina, vaan suoritin raskautta päivästä päivään onnellisena siitä, että oireista päätellen vauvalla on kaikki hyvin.

Noin kolmannen raskauden puolivälissä aloin uskoa, että kaikki menee hyvin. Ja menikin, vaikka jouduin odottamaan synnytystä kesähelteessä kaksi viikkoa yli lasketun ajan – elämäni pisimmät viikot! Toisen lapsen saaminen oli enimmäkseen vain iloa ja ihmettä, ilman uusia järkytyksiä tai identiteettikriisejä. Synnytyskin sujui puolet nopeammin ja helpommin. Siinä missä ensimmäisen synnytettyäni olisin kaivannut lähinnä myötätuntoa, apua, sairaslomaa ja parane pian -kortteja, ymmärsin toisella kertaa, miksi ihmiset yleensä onnittelevat synnyttänyttä naista iloisen perhetapahtuman johdosta!

35+ oli minulle juuri oikea aika saada lapsi, etenkin siksi, että monet ystävänikin saivat vauvoja samaan aikaan, samoin siskoni. Vaikka emme nähneet usein, viestit kulkivat ja vertaistuki oli aina läsnä. Myös naapuruston vauvaperheyhteisö oli ympärillä päivittäisenä seurana, kun seuraa kaipasi. Aivan toista kuin jäädä muhimaan äitiyttään ja sen iloja ja ongelmia yksinään, pikkuruiseen nykyajan ydinperheeseen.

Neljäs raskauteni on pian jo viimeisellä kolmanneksella. Se on humpsahtanut tähän asti uskomattoman nopeasti. Edellisessä raskaudessa seurailin raskausviikkojem tapahtumia tarkkaan ja malttamattomana, nyt en edes muista oliko tämä nyt viikko 26, vaiko sittenkin jo viikko 28? Ehkä isoin muutos onkin juuri tässä: vanhempana aika tuntuu kuluvan paljon nopeammin. Nuorempana raskaus tuntui kestävän ikuisuuden, samoin vauva-aika, mutta päälle nelikymppisen kuukaudet vierivät ohi hujauksessa. Mikään ei kestä ikuisesti, eikä itseään ja ongelmiaan ota enää aivan niin vakavasti.

Tietysti sekin vaikuttaa, että elämässä on nyt kaksi muutakin lasta viemässä huomiota – ja erityisesti se, että raskaus alkoi yllättäen. En edes epäillyt olevani raskaana ennenkuin viikon 6 lopussa, ja seuraavat viikot menivät ohi jonkinlaisessa shokkitilassa. Kesä meni voidessa pahoin, ja se tuntui epäreilulta, kun en ollut raskautta pyytänyt vaan päinvastoin ehkäissyt. Identiteettikriisi oli todellinen – keski-iässä kolmen lapsen äidiksi, mitä ihmettä! Oikeastaan kuitenkin vasta rakenneultrassa todella tajusin, että vatsassani on oikeasti vauva. Ja vasta nyt alan hitaasti tajuta, että lapsi myös syntyy ja muuttaa meille asumaan pariksi vuosikymmeneksi!

Sellaista elämä on. Kaikenkaikkiaan olen saanut kokea enemmän kuin 20+ iässä osasin toivoakaan. Iloa, surua, pettymystä, kaipuuta, toiveiden täyttymyksiä, onnea, yllätyksiä, luopumista toiveista ja elämänsuunnitelmista, uusien asioiden saamista tilalle. Sitä kai se on meillä kaikilla, tavalla tai toisella.

Lokakuisella sadesäällä on taas mukava lähteä ilmaiselle muisteloreissulle, tällä kertaa tutuille saarille aavalla Atlantilla. Kanarian saarista minulle rakkain on pieni la Gomera. Myös vanhin tyttäreni on vieraillut siellä jo kahdesti, ja jo ensimmäisellä reissulla kolmivuotiaana hän kysyi haikeana: voitaisiinko me olla täällä kolme vuotta? Sitä minäkin joskus mietin. Sisäinen hippini kaipaa alati takaisin saaren syleilyyn.

Gomeralle ei ole suoria lentoja, vaan sinne mennään laivalla Teneriffalta Los Cristianosin satamasta. Saarella on yksi kaupunki, useita kyliä ja paljon kiharaista vuoristotietä. Tuliperäisen saaren komeat patikointireitit vievät reippaan vaeltajan vehreille vuoristorinteille ja satumaisen käppyräiseen, sammalpeitteiseen vanhaan metsään. El Cedron laakeripuumetsä on myös Unescon maailmanperintökohde.

Majoitusta saarella tarjoavat muutamat eläkeläisten suosimat golf-resortit ja useat pienet hotellit ja majatalot, mutta yksi paikka on ylitse muiden: Finca Argayall. Muualla en ole Gomeralla koskaan yöpynyt, enkä missään muualla maailmassa kokenut vastaavaa kokonaisvaltaista mielen ja ruumiin rentoutumista. Tämä saksalaisten hippien 80-luvulla perustama yhteisö Gomeran etelälaidalla majoittaa vieraita mökeissä ja huoneissa ja tarjoaa leppoisaa elämää meren ja vuorten syleilyssä. Lomailijan elämä Fincalla soljuu lähes omavaraisen yhteisön herkullisista buffet-aterioista nauttien ja aamun sekä iltapäivän jooga/tanssitunneilla olemiseen uppoutuen. Illalla voi hengailla pitkien pöytien ääressä kynttilän valossa muiden vieraiden kanssa, tai istua itsekseen tuijotellen ja kuunnellen parin metrin päässä kiviseen rantaan vellovaa merta sekä upeaa auringonlaskua. Muuta ei onneen tarvita. Tai no, ehkä vielä pari delfiiniä, joita myös sukeltelee lähivesissä.

Matka Finca Argayaliin on hieman vaativa, etenkin kun tie sinne on maanvyörymän vuoksi nykyään poikki ja ainoa kulkureitti on kostea venematka lähikylän satamasta  (kunhan on ensin matkustanut pikkubussissa pohjoissatamasta halki koko saaren). Mutta perillä vaiva palkitaan. Joku voisi sanoa, ettei paikka ole varsinainen lapsiperhekohde syvine uima-altaineen ja puuttuvine leikkipuistoineen, mutta ainakin oma tyttäreni rakasti paikkaa. Aktiviteeteiksi riittivät eksoottisten kasvien ja kivien ihmettely, tiluksilla vaeltelu sekä lähikylän uimaranta ja matkamuistokauppa. Muutama päivä kuusivuotiaalla vierähti siinäkin, kun muiden vieraiden lasten kanssa kaivoivat isoa kuoppaa kivikkoiseen rantaan (leikki, joka ylitti kielimuurit).

Vaikka hippeily ei innostaisi, koko Kanarian saaristo on talvella ihana matkakohde: lämmin, turvallinen, kohtalaisen lähellä (verrattuna esim. Aasian kohteisiin) ja yllättävän monivivahteinen niin luonnon kuin kulttuurinkin osalta. Niinpä kun viimeksi haaveilimme aurinkoisesta perhelomasta keskellä talvea, matkamme vei jälleen Kanarialle. Tuolla kertaa vietimme kolme viikkoa Gran Canarian saarella puolivuotiaan ja yhdeksänvuotiaan kanssa. Kiersimme saaren vuokra-autolla lähes kokonaan ympäri ja yövyimme neljässä paikassa, kussakin vajaan viikon verran. Ajomatkat olivat vain parin tunnin mittaisia.

Valitsimme kohteet kaikkien perheenjäsenten mieltymyksiä ajatellen. Itse rentoudun parhaiten kauniissa ja luonnonläheisessä paikassa, jossa on vähän mutta mukavia ihmisiä, hyvää ruokaa, ja jossa mielellään voi osallistua johonkin leppoisaan aktiviteettiin, puutarhanhoitoon tai lyhyelle vaellukselle, voi uida luonnonvesissä tai mennä vaikka kuumakivihierontaan. Valmistauduin siis reissuun kartoittamalla Gran Canarian ekoyhteisöt ja muut hippihenkiset paikat, joissa itse viihdyn parhaiten.

Puolisoni taas pitää kunnollisista uima-altaista ja siisteistä hotellihuoneista, reippaista urheiluaktiviteeteista ja monipuolisesta ravintolatarjonnasta. Lasten kannalta tärkeitä olivat lyhyet ajomatkat, uiminen ja helppo ruokahuolto (ei kiitos siis jokapäiväistä ravintoloiden etsiskelyä). Niinpä reissumme alkoi perusturistityyliin melko lähellä lentokenttää sijaitsevasta Playa del Inglesin lomakylästä, josta vuokrasimme keittiöllisen bungalowin air bnb:n kautta. Budjettimme oli sen verran tiukka, että jouduimme tyytymään puolentoista kilometrin päässä rannasta sijaitsevaan majoitukseen, mutta olihan uima-allas, eikä kauniissa kesäsäässä pieni kävelymatkakaan haitannut. Oli mukava kokea rentoa rantalomaa (tai no, niin rentoa kuin nyt puolivuotiaan kanssa on mahdollista… Onneksi majoituspaikassa oli valmiina arsenaali taaperoleluja!) ja käydä ihmettelemässä valtavia hiekkadyynejä.

Koko saari kuitenkin kiinnosti, ja niinpä olin iloinen kun pääsimme jatkamaan matkaa.Ajoimme parin tunnin matkan ylös vuoristoon ja päädyimme seuraavaan majapaikkaamme Ecotaraan, joka sijaitsee pikkuruisen Fatagan kylän kyljessä. Karuun vuoristoon kätkeytyvä paikka tarjosi sopivasti hippeilyä ja vaatimattomia mukavuuksia: oman olohuone-keittiön ja makuuhuoneen, aamujoogaa, kauniin maiseman sekä kasvimaan ja hedelmäpuita, joista sain vapaasti käydä poimimassa ruokiin tarvittavat paprikat, tomaatit, munakoisot ja sitrukset. Ihanaa! Tyttären mielestä kanat ja valtava possu olivat tietenkin paikan vetonauloja.

Ecotarasta käsin retkeilimme Gran Canarian vuoristoissa hyvin epäurheilullisesti: ajoimme autolla mahdollisimman lähelle hienoja näköalakohteita ja kävimme mm. Roque Nublolla ja Pico de las Nievesillä kevyillä kävelyillä vauva sylissä tai kantorepussa. Suosittelen! Matkalla vastaan tuli myös useampia ravintoloita, joiden terasseilta aukeni upeita näköaloja vuoristoon.

Ecotarassa ollessamme saimme kokea myös harvinaisen sääilmiö caliman. Arfrikasta puhaltava aavikkotuuli tuo toisinaan Kanarian saarille useita päiviä kestävän sumun, joka koostuu hienojakoisesta hiekkapölystä. Jouduimme linnoittautumaan huoneistoomme pariksi päiväksi, sillä ulkona oli vaikeaa ellei mahdotonta hengittää (ainakaan ilman jonkinlaista pölysuodatinmaskia). Myös autolla ajaminen oli huonon näkyvyyden vuoksi mahdotonta. Onneksi vettä, kananmunia ja vihanneksia riitti omasta takaa.

Heti kun sää selkeni , suuntasimme seuraavaan kohteeseemme saaren pohjoisrannikolle. Ai miten ihanaa oli taas päästä raikkaisiin merituuliin! Olimme varanneet Little Whale -nimisen air bnb-majoituksen paikallisten suosimasta lomaosakekylästä, jossa ei ollutkaan sitten mitään muuta kuin ne loma-asunnot, meri ja majakka. Kaupassa ja hiekkarannalla kävimme läheisessä Sardinan pikkukaupungissa. Mutta ah, mikä meri, ja mikä kämppä! Näköala parvekkeelta oli suoraan pyörteilevään kalliopoukamaan ja aavalle ulapalle.

Saaren pohjoisosassa ovat myös Agaeten luonnonuima-altaat, joissa kävimme pulikoimassa merivedessä.

Loman viimeisen viikon vietimme kaupungeissa. Pääkaupunki Las Palmas (asukkaita reilut 300 000) oli viehättävä, espanjalaisen eläväinen rantakaupunki, jossa voisi hyvin kuvitella elävänsä ja työskentelevänsä pidempäänkin. Muutaman suomalaisen muuttolinnun tapasimmekin rantabulevardin putiikeissa. Viimeiset yöt vietimme lähellä lentokenttä sijaitsevassa, vanhassa Telden kaupungissa. Mielenkiintoinen tuttavuus sekin!

Mitä opin Kanarian saarilla?

Sen, että ihmiselle tekee hirveän hyvää syödä itse kasvatettua ruokaa, kävellä paljain jaloin ja oleilla lähellä vettä, vuoria ja luontoa ylipäätään. Gomeran kokemusteni innostamana yrittelin jonkinlaista permakulttuuria omallakin puutarhapalstallani, mutta valitettavasti vielä viherpeukaloni ei ole onnistunut Suomen kesässä tuottamaan kuin ison kasan vetistä kesäkurpitsaa ja melko kuivakkaan makuisia herneitä.

Opin myös paljon lasten kanssa matkustamisesta: puolivuotias kulki mukana vielä suhteellisen helposti, mutta silti on selvää, että lasten kanssa matkailu on aina myös jatkuvaa lastenhoitotyötä. Toisaalta kouluikäinen on aivan parasta matkaseuraa: hän innostuu asioista, näkee ja ihmeellistä kaikkialla, ja pahimmassakin tapauksessa päivän pelastaa aina jäätelö.

Kiitos Kanaria!