Yllätysraskaus

21.10.2022 armida

Lokakuinen Biarritz ja Pariisi avec les lapset

Aallot lyövät rantaan Plage du Port Vieuxissa aivan majapaikkamme edustalla. Ilta on nousuveden aikaa.

Viime vuonna tähän aikaan koronarajoitukset olivat hellittäneet sen verran, että matkustaminen oli taas mahdollista. Suomea ja kodin seiniä oli koronakesänä nähty tarpeeksi ja jonnekin oli päästävä, mutta minne? Junamatkailu tai lyhyt lento olisi paras vaihtoehto, mutta missä Euroopassa on lokakuun lopussa vielä mukavat säät? Minne kannattaa mennä kaksivuotiaan ja kymmenvuotiaan kanssa? Junalla Helsingistä pääsee vain itään tai pohjoiseen, eikä kumpikaan suunta tällä kertaa houkutellut. Aurinkoisessa Espanjassa ja Italiassa taas oli oltu jo usemman kerran… mutta miten olisi Ranska? Esikoinenkin pääsisi hiukan testailemaan koulussa opittuja ranskantaitojaan.

Lopulta auringonkaipuu veti etelään, valtameren kaipuu rannikolle ja jokin rajaseutujen ja marginaalikulttuurien kaipuu ohjasi ajatukset Baskimaahan. Biarritz vaikutti äkkinäisellä googlaamisella kivalta ja ranskalaisittain rennolta paikalta. Sinne! Koska välilasku olisi joka tapauksessa Pariisissa, päätimme viettää sielläkin muutaman päivän.

Valitsimme majapaikkamme näköalan perusteella. Toki myös sijainti kävelykadulla Biarritzin keskustassa oli kiva juttu.

Saavuimme Biarritziin myöhään illalla ja löysimme Air bnb -majapaikan avaimen sovitusti kynnysmaton alta. Kuten niin usein rantakaupungeissa, haisi tämäkin vanhassa talossa sijaitseva kämppä lievästi homeiselta. Sen sijaan sijainti oli loistava, minkä huomasimme seuraavana aamuna avatessamme ikkunaluukut ja katsoessamme suoraan merelle ja söpölle pienelle Port Vieux -rannalle. Ovesta ulos astuessamme olimme heti kauniilla, vanhoilla, ravintoloiden ja putiikkien reunustamilla pikkukaduilla Biarritzin kompaktissa ytimessä. Heti kotiovelta löytyivät maukkaat nutella-crepet ja kotikadulta myös pikkukaupungin vanhin nälöalakahvila, mosaiikkilattiainen Cafe Miremont.

Biarritzin Côte des Basques -ranta on surffarien suosiossa. Kaksivuotiaalle riitti riemua pienistä aalloista rantahiekalla laskuveden aikaan.

Biarritzissa tärkeintä on Atlantti. Majapaikkamme eteläpuolella levittäytyi surffareita pursuava Cote des Basques -ranta silkkisine hiekkoineen ja aaltoineen. Nousuveden aikaan hiekkaranta hävisi kokonaan, ja vesi tyrskysi melkein rantakadulle asti. Oli ihanaa tehdä itsekseen pieniä iltakävelyitä rantaan, kun puoliso hoiti omaa nukutusvuoroaan. Mies taas nautti muutaman tunnin surffikurssista, joita järjestettiin rannalla lähes päivittäin.

Kämppämme pohjoispuolella rantaelämää tarjosi kaupungin keskustan Grande Plage, jonka biitsiä reunustavat fiinimmät ravintolat ja hotellit. Rantojen välillä on komeita rantakallioita, ja vähän kauempana kohoaa Biarritzin majakka. Lokakuussa kuumin turistikausi oli jo ohi, ja saimme ilman ruuhkia nauttia meren monista kasvoista – ja upeista auringonlaskuista!

Pieni Port Vieux aivan kotiovellamme oli suosikkirantamme pienempine aaltoineen. Vesi oli viileää, mutta uimakelpoista. Iltaisin aallokko oli kuitenkin välillä hurjaa, ja seurailin sydän syrjällään ranskalaisten uimakouluryhmien pyörimistä murtuvissa aalloissa märkäpuvuissaan. Meidätkin nousuvesi ja sen mukanaan tuoma kallioihin lyövä ristiaallokko pääsi yllättämään kerran, kun esikoinen ei aallokossa koirauintitaidoillaan päässytkään enää uimaan rantaan päin. Onneksi puoliso oli itsekin vedessä ja kävi hakemassa tytön rantaan. Huhhuh!

Viikonloppuna huomasimme, että läheisessä Espeletten kylässä vietetään chilifestivaalia. Mikä oiva syy juhlaan! Sinne siis. Vuokrasimme auton, ajoimme Espeletten liepeille ja sukelsimme koko kylän kadut vallanneeseen aitobaskilaiseen kansanjuhlaan. Torviorkesterit soittivat, baskerit lentelivät ilmaan, kaduilla myytiin jos jonkinlaista herkkua piirakoista viineihin ja kaikkialla talojen seinillä ja kojujen nurkilla roikkui valtavia kimppuja chiliä.

Lapsille oli pomppulinnaa ja hattaraa, miehelle lihaisaa ja juustoisaa maisteltavaa ja minulle söpöjä käsityöläis- ja korukauppoja katseltavaksi. Ympärillä levittäytyi kumpuileva ranskalainen maaseutu. Aivan mahtava päivä – jonka jälkeen oli kiva palata omalla autolla tuttuun Biarritziin ja oman majapaikan rauhaan.

Yhden kauniin päivän vietimme Bayonnessa, jonne pääsi mukavasti bussilla puolessa tunnissa. Kaupungin keskustaa halkoo joki ja baskimaalainen arkkitehtuuri on hurmaavaa. Kiertelimme pikkukaupoissa, söimme kauppahallin aukiolla purilaiset ja tarkkailimme koronarajoitusten vastaisia mielenosoituksia. Toisenlaista aktivismia oli näkyvissä keskustan sivukujilla, joilla liehuivat ylpeästi baskimaan liput ja kansallismieliset laulut soivat.

Illaksi ehdimme supermarketin kautta kotiin, ja katselimme (jälleen kerran) kaunista auringonlaskua lasten mennessä nukkumaan.

Biarritzin alue on Ranskassa asuneen ystäväni sanoin ”Ranskan rentoilunurkka”. Siinä missä Rivieran puolella hienostellaan ja sisämaassa ollaan niin kovin perinteikkään ranskalaisia, näki Biarritzissa lungeja surffareita ja kuuli jopa ravintoloissa ja kaupoissa puhuttavan englantia! Lapsiperhekohteena pikkukaupunki oli ihan toimiva, vaikka jalkakäytävillä sinne tänne säntäilevä ja mereen epäröimättä juokseva parivuotias aiheuttikin vanhemmilleen melkoisesti ylimääräistä sydämentykytystä. Haavereilta onneksi säästyttiin, mitä nyt kerran kuopus onnistui juoksemaan täysillä päin ravintolan terassipöytää, mistä aiheutui pieni vekki päähän ja iso poru (joka laantui kuitenkin tarjoilijan kiikuttamaan jääpussiin ja suklaakonvehtiin).

Yhdeksään päivään Biarritzissa mahtui pari sadepäivää, jolloin kävimme akvaariossa ihmettelemässä mereneläviä ja ihailimme tyrskyjä. Muuten lokakuun lopun säät hellivät meitä mukavilla 20-25 asteen lämpötiloilla. Kelpasi syödä jätskiä rannalla ja istuskella terasseilla!

Mutta sitten oli aika pestä hiekat Air bnb -kämpän lattioilta, tyhjentää viimeisenä iltana jääkaappi Espeletten siidereistä ja juustoista, ja suunnata aamuvarhaisella kohti Pariisia. Paitsi ettemme päässeet minnekään, sillä lentokenttä oli sumun vallassa. Pikkuruisella kentällä ainoana huvituksena kahvilan ja kioskin lisäksi olivat liukuportaat, joissa parivuotiaan kanssa tuli muutama kymmenen kierrosta huviteltua, ennenkuin parin tunnin kuluttua vihdoin pääsimme koneeseen. Onneksi lentomatka oli lyhyt, ja pian jo tupsahdimme taksilla Pariisin viidenteen kaupunginosaan ja tapasimme Air bnb -emäntämme Sophien kadunkulmassa.

Oi Pariisi! Jokin siinä vetää puoleensa ja aiheuttaa kaipuuta aina vain. Joskus siellä on ihanaa, joskus kamalaa. Ensikosketukseni Pariisiin oli väsyttävä turistivaellus kesähelteellä katupölyssä töykeiden tarjoilijoiden pompoteltavana ja Riemukaarta liikenteen yli kuikuillen. Toinen matkani oli yhtä ihanaa Pariisin kevättä ystävän luona: Bellevillen baareja, suutelua pariisilaisessa porttikongissa, kukkivia puistoja ja yöllisiä pyöräilyjä Seinen varrella. Pariisi on tätä ja paljon muuta.Nyt se oli parivuotiaan temmellyskenttä ja kymmenvuotiaan ihailun ja ihmetyksen kohde. Ja vanhemmille hiukan hermostuttava, mutta kuitenkin yllättävän kiva perhematkakohde.

Työnjakomme meni suunnilleen niin, että minä ja esikoinen nautimme täysin siemauksin Maraisin pikku kaduista putiikkeineen, Louvresta (jonne ostimme liput etukäteen ja keskityimme vain yhteen siipeen), Eiffeltornista (jonne emme ostaneet, emmekä niinkään nauttineet yli tunnin jonotuksesta) ja kaupungin tunnelmasta. Kaksivuotias isineen taas nautti leikkipuistoista, joiden tarjonta keskusta-alueella tosin osoittautui luultua nihkeämmäksi – sitä paitsi parhaaseen puistoon piti jonottaa ja maksaa pääsymaksu! Lisäksi useimmissa puistoissa oli suihkulähteitä, joihin kuopus halusi aina uimaan ja vähintäänkin kasteli hihansa tai ehti juoda vettä, kun silmä vältti. Parina iltana mies kävi rauhassa omilla kulinaarisilla seikkailuillaan minun kokkaillessani pastaa lapsille.

Majoituimme todella kivassa ja pariisilaisittain kohtuuhintaisessa pikku Air Bnb’ssa, joka sijaitsi Pantheonin ja Jardin du Luxembourgin välimaastossa. Alue on rauhallista, mutta lähikorttelissa sijaitsevan Sorbonnen yliopiston ansiosta täynnä opiskelijoita ja pikku kuppiloita. Kävellen pääsi Notre Damelle ja moneen muuhun paikkaan, ja matka Eiffeltornille sujui kätevästi bussilla maisemia katsellen. Metroon emme lastenrattaiden kanssa edes yrittäneet.

Yhtenä iltana tein oman pikku iltakävelyn Île Saint Louisilla ja ympäröivissä kaupunginosissa. Uppouduin täysin siemauksin romanttiseen tunnelmaan ja nautin kaikesta kauniista ympärilläni: Seine, vanhojen katulyhtyjen valot, taidegallerioiden kadulle näkyvät avajaiset, turisteille haitaria soittavat muusikot… Olin melkein tippa linssissä tästä omasta hetkestäni ja vannoin tekeväni kävelyn vielä joskus jonkun ihanan kanssa. (Hyvä on, 99% todennäköisyydellä se joku tulisi olemaan mieheni, mutta saa kai sitä edes hiukan haaveilla ranskalaisesta rakastajasta?) Toisin kuin eteläisemmässä Euroopassa, Pariisissa onnistuin todistettavasti myös sulautumaan paikallisväestöön, sillä pari kertaa joku ranskalainen kysyi minulta tietä jonnekin! Toki integraationi alkeisaste paljastui heti, kun avasin suuni ja aloin mongertaa pariisia suomen aksentilla.

Emme käyneet Centre du Pompidoussa tai muissa museokohteissa, joissa olisi varmasti ollut lapsillekin kivaa koettavaa. Ainoa ”lasten”museokohteemme oli Grande galerie de l’evolution, joka oli sadepäivänä tupaten täynnä perheitä ja täytettyjä eläimiä. Emme olleet vaikuttuneita, mihin tosin ehkä vaikuttivat myös matalat verensokerit ruuhkaisessa kahvilassa. Sen sijaan Pantheon yllätti positiivisesti! Se ei ollutkaan vain hieno pömpeli, vaan tulvillaan Ranskan intellektuellia historiaa ja käyntimme aikaan myös komeaa nykytaidetta.

Tämän tavaratalon kahvilasta näkee pienempikin pitkälle.

Neljä päivää Pariisissa oli ihan sopiva tällä kokoonpanolla, ja sitten olikin jo mukava lähteä kotiin lepäämään. Kokonaisuudessaan rantaloma-kaupunkiloma-yhdistelmä oli oiva kokonaisuus. Saimme kokea aivan mahtavan kahden viikon annoksen syksyistä Ranskaa – matka, jota oli ihana muistella tänäkin syksynä!

Avainsanat: Baskimaa, Biarritz, Pariisi

Perhe Matkat

15.10.2022 armida

Neljä raskautta kolmessa iässä: 20+, 30+ ja 40+

Hain tänään postista äitiyspakkauksen. Se ei ollut mikään suuri tapahtuma, mutta itse pakkaus kylläkin mukava ja tarpeellinen asia. Vielä tälläkin kertaa jaksoin hiukan fiilistellä kuoseja ja ihailla etenkin hienoa uutta vilttiä. Samalla pohdin sitä, miten erilaista on saada lapsi nyt kuin yli kymmenen vuotta sitten.

Ensimmäisen äitiyspakkaukseni sain 29-vuotiaana, ja se oli suuri tapahtuma. Esikoisen odotus oli muutenkin kaikin puolin mullistava kokemus: fyysisesti, henkisesti ja sosiaalisesti. En tuolloin ollut mitenkään varma, että lapsen synnyttäminen maailmaan on hyvä idea, mutta halusin kuitenkin kokea äitiyden – vähän niinkuin olin halunnut kokea ulkomaille muuton, naimisiinmenon ja ylipäätään kaiken,mitä tämän lyhyen elämän aikana koettavissa on.

Äidiksi tulo oli hyvin ristiriitainen kokemus: ihmeellinen ja tärkeä, ja samalla rankka ja kamala. Raskausvaivat olivat järkytys. Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin luopumaan fyysisestä hyvästä kunnosta ja kivuttomasta kehosta, ja olin superkateellinen miehelleni, joka sai lapsen joutumatta kärsimään fyysisesti ollenkaan. Koin myös uudenlaista yksinäisyyttä: raskauteen asti lähes kaikki sosiaalinen elämäni oli keskittynyt alkoholin ja myöhäisten iltojen ympärille, mutta raskaana – juuri kun olisin rentouttavaa seitinohutta eniten tarvinnut – jouduinkin luopumaan näistä molemmista ja samalla jäin ystäväporukoista hieman sivuun.

Ensimmäistä lasta synnyttäessään sitä joutuu myös syntymään itse uudelleen, uudenlaiseen kehoon ja uuteen identiteettiin, ja siksikin se on useimmille niin valtava ja voimia vievä kokemus. Ensimmäistä kertaa joutuu myös tekemisiin sietokyvyn ylittävän, tajun kankaalle vievän kivun kanssa, jota ei voi kokonaan lääkitä pois, ja josta toipuminen voi kestää pitkään. Vauvan synnyttyä sitä on ensimmäistä kertaa vastuussa toisen ihmisen koko elämästä ja kaikista ruumiintoiminnoista – vauva ei osaa itse edes muuttaa asentoaan. Ja vaikka vauva-aikana oma puolisoni oli mukana niin paljon kuin pystyi, koin silti aina olevani viime kädessä itse vastuussa lapsen elämästä: vauvan ja äidin yhteys oli varsinkin ensikuukausina niin vahva.

Kun kaiken tämän päälle tulee vielä pätkissä nukkuminen ja useimmiten hyvin kivulias imetyksen aloitus, tuntee moni muukin äiti varmasti käyvänsä läpi yhtä elämänsä rankimmista vaiheista. Ja samalla ihmeellisintä: uusi ihminen on syntynyt, koko maailma on puhdas ja uusi, ja olemuksessa asuu syvä biologinen tyydytys. Siinä kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä rämpiessään sitä tajuaa olevansa paljon vahvempaa tekoa kuin luulikaan.

Itse en vielä alle kolmekymppisenä oikeastaan ollut valmis äitiyteen. Siinä missä mieheni nautti kotona olosta, itse odotin innolla, että bilemekko mahtuu taas päälleni. Puolen vuoden sisällä synnytyksestä olin taas aina kun mahdollista keikoilla, baarissa, bändikämpillä, jatkoilla, tanssimassa, juomassa huoliani unohduksiin ja elämässä lapsettomien ystävieni kanssa sitä mikä minusta oli sitä parasta elämää. Pumppasin maitoa vessassa ja laskin tunteja seuraavaan imetykseen: vieläkö yksi bisse? Minusta se oli aivan luonnollinen tapa olla äiti. Ehkä en olisi ollut sen valmiimpi koskaan: ehkä vasta äitiys itsessään, sen tuoma itsetuntemus – ja ystävieni pikkuhiljainen saapuminen samaan elämänvaiheeseen – kypsytti minusta lopulta darravapaan äidin, joka ei tarvitse alkoholia elämästä selviytymiseen.

Toisen kerran tulin raskaaksi 36-vuotiaana, koettuani avioeron ja yh-äitiyden eli huomattavasti aikuisempana ihmisenä. Tämä oli toivottu ja ihana raskaus: olin pari vuotta halunnut tyttärelleni sisarusta, ja nyt siihen oli mahdollisuus uuden kumppanin löydyttyä. Mikä parasta: raskauden alkua ei varjostanut pahoinvointi eikä mikään muukaan vaiva. Varhaisultrassa viikolla 7 käytyämme saatoin aidosti iloita raskaanaolosta!

Valitettavasti ilo muuttui huoleksi, kun eräänä iltana raskausviikolla 13 aloin vuotaa verta. Kumppanini oli ulkomailla ja tytär isänsä luona, joten olin tilanteessa itsekseni. Tuolloin elin vaihetta, jolloin olin tutkinut shamanismia, elin vahvasti yhteydessä luontoon ja olin muutenkin hyvin jalat maassa. Ehkä siksi olin täysin rauhallinen ja varma siitä, etten voi tehdä asioille juuri nyt yhtään mitään. Menin rauhassa nukkumaan jättisiteen kanssa ja hengittelin supistuksia pois, kunnes nukahdin. Aamulla valuin paljon verta ja hyytymiä suoraan vessanpönttöön. Ajattelin kaikkea muuta kuin keskenmenoa: vuotavaa polyyppia, harjoitussupistuksia… Kunnes naistenklinikan päivystyksessä kuulin lääkärin kylmäävät, murskaavat sanat: valitettavasti kohdussa ei enää ole sikiötä.

Kävelin yksin ulos naistenklinikalta, vatsa ja rinnat yhä turvonneina, kädet puristuneena kouristuksenomaiseen nyrkkiin. Se oli ehkä elämäni surullisin päivä. Ja viikko. Ja kuukausi. Mutta nimenomaan kuitenkin vain surullinen, ja lohduttoman tyhjä. Keskenmeno ei ollut ahdistava, pelottava tai hirvittävä. Valuin vain puhdasta surua ja pettymystä, joka paranee ajan myötä suremalla. Itkemällä, puhumalla, kirjoittamalla, laulamalla tai vaikka soittamalla. Toisesta raskaudesta jäi kuitenkin hyvä muisto: mikään ei voi viedä minulta pois sitä tosiasiaa, että kahden kuukauden ajan sain kokea suurta iloa.

Kolmas raskaus alkoi yllättäen jo muutaman kuukauden kuluttua keskenmenosta. Tunnelmat olivat ristiriitaiset. En aluksi oikeastaan halunnut tai uskaltanut ajatella koko asiaa. Parin kuukauden ajan pahoinvointi oli yhtä kamalaa kuin ensimmäisen raskauden alussa, ja pahimmillaan pystyin vain makaamaan avoimen ikkunan ääressä ja hengittämään viileää pakkasilmaa. Suhtautumiseni oli kuitenkin nyt täysin erilainen: en kärsinyt marttyyrina, vaan suoritin raskautta päivästä päivään onnellisena siitä, että oireista päätellen vauvalla on kaikki hyvin.

Noin kolmannen raskauden puolivälissä aloin uskoa, että kaikki menee hyvin. Ja menikin, vaikka jouduin odottamaan synnytystä kesähelteessä kaksi viikkoa yli lasketun ajan – elämäni pisimmät viikot! Toisen lapsen saaminen oli enimmäkseen vain iloa ja ihmettä, ilman uusia järkytyksiä tai identiteettikriisejä. Synnytyskin sujui puolet nopeammin ja helpommin. Siinä missä ensimmäisen synnytettyäni olisin kaivannut lähinnä myötätuntoa, apua, sairaslomaa ja parane pian -kortteja, ymmärsin toisella kertaa, miksi ihmiset yleensä onnittelevat synnyttänyttä naista iloisen perhetapahtuman johdosta!

35+ oli minulle juuri oikea aika saada lapsi, etenkin siksi, että monet ystävänikin saivat vauvoja samaan aikaan, samoin siskoni. Vaikka emme nähneet usein, viestit kulkivat ja vertaistuki oli aina läsnä. Myös naapuruston vauvaperheyhteisö oli ympärillä päivittäisenä seurana, kun seuraa kaipasi. Aivan toista kuin jäädä muhimaan äitiyttään ja sen iloja ja ongelmia yksinään, pikkuruiseen nykyajan ydinperheeseen.

Neljäs raskauteni on pian jo viimeisellä kolmanneksella. Se on humpsahtanut tähän asti uskomattoman nopeasti. Edellisessä raskaudessa seurailin raskausviikkojem tapahtumia tarkkaan ja malttamattomana, nyt en edes muista oliko tämä nyt viikko 26, vaiko sittenkin jo viikko 28? Ehkä isoin muutos onkin juuri tässä: vanhempana aika tuntuu kuluvan paljon nopeammin. Nuorempana raskaus tuntui kestävän ikuisuuden, samoin vauva-aika, mutta päälle nelikymppisen kuukaudet vierivät ohi hujauksessa. Mikään ei kestä ikuisesti, eikä itseään ja ongelmiaan ota enää aivan niin vakavasti.

Tietysti sekin vaikuttaa, että elämässä on nyt kaksi muutakin lasta viemässä huomiota – ja erityisesti se, että raskaus alkoi yllättäen. En edes epäillyt olevani raskaana ennenkuin viikon 6 lopussa, ja seuraavat viikot menivät ohi jonkinlaisessa shokkitilassa. Kesä meni voidessa pahoin, ja se tuntui epäreilulta, kun en ollut raskautta pyytänyt vaan päinvastoin ehkäissyt. Identiteettikriisi oli todellinen – keski-iässä kolmen lapsen äidiksi, mitä ihmettä! Oikeastaan kuitenkin vasta rakenneultrassa todella tajusin, että vatsassani on oikeasti vauva. Ja vasta nyt alan hitaasti tajuta, että lapsi myös syntyy ja muuttaa meille asumaan pariksi vuosikymmeneksi!

Sellaista elämä on. Kaikenkaikkiaan olen saanut kokea enemmän kuin 20+ iässä osasin toivoakaan. Iloa, surua, pettymystä, kaipuuta, toiveiden täyttymyksiä, onnea, yllätyksiä, luopumista toiveista ja elämänsuunnitelmista, uusien asioiden saamista tilalle. Sitä kai se on meillä kaikilla, tavalla tai toisella.

Äitiyspakkauksessa oli tänä vuonna mm. suloinen viltti ja punaisen sävyjä. Kaikki tulevat tarpeeseen, sillä annoin hyvässä uskossa kaikki vauvanvaatteet pois jo vuosia sitten.

Perhe Raskaus ja synnytys