Ensimmäisen neuvolakäynnin varasin lopulta raskausviikolle 10+0. Siellä sitä oltiin taas, tutussa odotushuoneessa. Samat vanhat verenpainemittarit, katossa roikkuva tuttimobile, taaperoita miellyttävät kuvat seinillä, omissa sisuksissa vellova sama vanha tuttu etova pahoinvointi. Aika lailla toista kuin olin tästä kesästä kuvitellut: retkiä rannoilla, puistojoogaa, viinilasillinen terassilla, livekeikkoja, kauniita kesämekkoja (joista osasta olen lihonut jo ulos jatkuvan pahoinvoinninestonapostelun seurauksena)… Jotenkin en halunnut olla tuossa terveyskeskuksen hajuisessa huoneessa, astumassa taas neuvolaputkeen. Olisin halunnut pitää raskauden edelleen omana yksityisasianani, totutella ajatukseen, olla olematta virallisesti ”odottava äiti” vielä hetken. Mutta samalla koin jonkinlaista alistunutta ja kiitollista turvallisuuden tunnetta: täällä minua hoidetaan, tuli mitä tuli. Kymmenes raskausviikko on se, jolloin ensimmäiset verikokeet ja pissanäytteet on joka tapauksessa otettava.

Kolmivuotias seuralaiseni oli hieman epäilevä sen suhteen, etteikö häntä oikeasti tutkittaisi tällä kertaa ollenkaan. Vakuutin, että nyt äiti käy vain juttelemassa neuvolantädin kanssa. Ja niin sitä siten juteltiin, kartoitettiin terveydentilaa ja muistuteltiin siitä, että kalaahan sitten tulee syödä pari kertaa viikossa, paitsi ei mielellään Itämerestä pyydettyä kalaa, vaan mieluiten järvistä, paitsi ei missään tapauksessa haukea, ja tuorejuustoja ei pidä syödä, paitsi suomalaisia pastoroituja juustoja, joskin listeriavaarahan on aina olemassa, joten varminta olisi, että et syö yhtään mitään paitsi luomuperunoita ja samalla kuitenkin muistat turvata kaikkien mahdollisten proteiinien ja vitamiinien saannin, ja huom inkivääri, jota ensimmäisessa raskaudessa suositeltiin pahoinvointiin, on nyt KIELLETTY! Ja lakritsia et ainakaan syö. Parempi olla syömättä sitä yhtään, koska yli pussin viikossa salmiakkia vetäneiden äitien lapsista tuli erään tutkimuksen mukaan äo:ltaan tyhmempiä kuin muista. Ja se alkoholi… niin, yksi annos viikossa ei ole tutkimuksissa näyttänyt vaikuttavan mitään ,mutta turvarajaahan ei tiedetä. Eli NOLLA!

Lienee sanomattakin selvää, että seuraavana päivänä söin lounaaksi normaaliin tapaan (pastöroidun) fetasalaatin ja jälkiruuaksi pari palaa lakritsia, koska molemmat helpottavat tällä hetkellä pahoinvointia. Kesä on ollut muutenkin ihan tarpeeksi rankka, etenkin kun olen myös sairastanut pari lievää, mutta ikävää flunssaa.

Paitsi että itse olen joutunut luopumaan monista kesähauskuuksista alkuraskauden väsymyksen ja pahoinvoinnin sekä flunssien vuoksi, kokee myös mieheni tämän ajan vähän raskaaksi. Ensimmäiset kaksi viikkoa hän jaksoi olla huolehtiva kumppani, mutta hänen on selvästi hieman vaikea tajuta, että voipunut olotilani vain jatkuu ja jatkuu viikosta toiseen, ja yhä pahempana kun mukaan tuli vielä painostava helle (joka nyt onneksi helpotti!). En siis ole saanut mitään extrapaijailuja, vaan sen sijaan pettyneitä katseita joka kerta, kun joudun sanomaan ei hänen ehdotuksiinsa pyöräretkistä ja perheen yhteisistä leikkipuistoseikkailuista. Minusta se on epäreilua, sillä syy ei mielestäni ole minun. Itsehän hän laittoi minut raskaaksi (vaikkakin vahingossa), ja hän oli myös se, joka kuulosti pettyneeltä kuullessaan minun varanneen ajan raskaudenkeskeytykseen, ja ilahtuneelta kuullessaan minun peruneen sen. Kostoksi tiuskin hänelle kaikenlaisesta, kuten siitä, että olen edelleen ainoa, joka huushollissamme siivoaa, pyykkää ja kokkaa. Hänestä taas tämä on epäreilua, kosa hän viettää lähes kaiken ajan kolmivuotiaan seurana minun levätessäni ja toipuessani flunssasta. Parisuhteemme siis ei kukoista.

Onneksi kuitenkin jo muutaman viikon ajan aamupäivät ovat olleet helpompia, lähes normaaleja: noina tunteina ainoastaan hajut hiukan ällöttävät (ruohon tuoksu, kaikki tekstiilit, ihmiset, jne). Jokaiseen päivään on mahtunut myös valopilkkuja, mukavia hetkiä perheen kanssa varjoisilla rannoilla, ja jopa ihana päivä miehen kanssa kaksin Pihlajasaaressa, jonka olin suunnitellut hänelle synttäriyllätykseksi.

Kaiken kaikkiaan mielialani on kuitenkin sellainen, että tulevassa neuvolan mielialakyselylomakkeessa neuvolantäti saa luultavasti nähtäväkseen melko hälyttävät tulokset.Tämä ei sinänsä ole mitään uutta: maailmantilanne ja uutiset eivät koskaan ole kovin hyviä enkä minä siksi koskaan täysin onnellinen, ja olen tottunut elämään pitkiäkin kausia vain odotellen aikaa, jolloin vetäydyn maailmasta kokonaan – ja toisaalta pitkiä aikoja rakastaen koko elämän kirjoa. Tämän matalan kauden lempifantasiani (toki fantasioillahan ei tunnetusti ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa) on kuvitella, miten parinkymmenen vuoden kuluttua lapset eivät enää tarvitse minua ja olen vapaa lähtemään. Silloin järjestän itselleni iloiset läksiäiset, joiden jälkeen matkustan Sveitsiin eutanasiaklinikalle ja pääsen lopullisesti irti tästä miljardien elollisten aivokemioiden kollektiivisesta verkostosta –  saan vihdoin lakata olemasta olemassa. Tästä lohdullisesta päiväunesta ei mielestäni pidä huolestua, sillä itse tiedän, että kun hormonaalinen tilanne muuttuu ja saan voimani, harrastukseni, työni, oman rauhani ja sosiaalisen elämäni takaisin, rakastun taas elämään. Toivottavasti. Tai sitten löydän mukavan hippiyhteisön, johon vetäytyä ja elellä rauhassa päivieni päähän.

Nyt ollaan kuitenkin vielä kaukana noista päivistä. Ollaan Suomen kesässä, siinä kauan odotetussa. Kesä on Suomessa harvinaista herkkua, ja omista aikuiskesistäni on kulunut jo viisi raskauspahoinvoiden, keskenmenosta vuotaen, loppuraskaudessa paarustaen ja synnytyksestä toipuen tai täysimetysväsymyksen sumussa. Ei tunnu mitenkään mieltä ylentävältä, että tämäkin meni nyt tähän. Jotenkin tulevan vauvan ajatteleminen ei vielä auta yhtään: en ole vielä henkisesti päässyt mukaan tähän yllättävään odotukseen, vaan minulle tämä on edelleen vain ”raskaus”, joka saattaa loppua minä hetkenä hyvänsä. Toivon, että loppukuun ultraäänitutkimus, jos kaikki on siellä hyvin, konkretisoi asian mieleeni jotenkin paremmin.