Tärkein kysymys raskaaksi tultuani oli kysymys keski-iän vapaudesta, joka pikkulapsiarjen jälkeen häämötti jo jossain taivaanrannassa. Vapaus mennä ja tulla, matkustaa ja muuttaa minne haluaa miettimättä päiväkotimatkoja. Vapaus keskittyä valitsemaansa työhön, joka antaa yhteyden ja merkityksen kokemuksen. Vapaus viettää elämänsä arki-iltoja jollain muullakin tavalla kuin nukutushärdellin epätoivoisessa kurimuksessa. Vapaus olla, kokea ja ajatella eikä aina suorittaa, suunnitella ja kontrolloida.

Se unelmoimani, kipeästi kaipaamani vapaus karkasi tämän yllätysraskauden myötä taas vuosien päähän. On vain tyydyttävä siihen, että elämässä ei yleensä saa, mitä haluaa, vaan jotain ihan muuta.

Vai karkasiko sittenkään? Voisiko kolmen lapsen kanssakin elää unelmaelämää?

En koskaan haaveillut isosta perheestä, vaikka halusinkin kokea, millaista on olla äiti ja vaikka halusinkin tarjota ainokaiselleni myös sisarussuhteen. Useimmat haaveeni ovat siis liittyneet siihen, mitä teen kun olen vapaa, ilman vastuuta laumasta pikkuapinoita. Nykyiset haaveeni ovat itse asiassa paluuta siihen, mitä kaikkea koin, mistä nautin ja mitä haaveita toteutin ennen kuin minusta tuli useamman lapsen äiti: kaukomatkoja, luontoseikkailuja, romantiikkaa, uppoutumista luoviin projekteihin… Sekä rikkoutumatonta rauhaa ja hiljaisuutta aina, kun sitä tarvitsin.

Sitä ei ole eikä tule nyt vähään aikaan. On tullut aika heittää taas matkailulehdet interraileineen ja viidakkovaelluksineen paperinkeräykseen, aika lakata selailemasta Oikotien asuntohausta mummonmökkejä jossain tiettömien taipaleiden päässä. Rakastamani fyysistä kuntoa vaativat tai myrkyllisiä maalihöyryjä sisältävät työt ja yrityshaaveet jätin jo tässä vaiheessa raskautta, ja aloitan ensi kuussa osa-aikaisesti muissa hommissa. On aika ajatella haaveet uusiksi. Olen lopulta surrut ja itkenyt vapauden menoa tarpeeksi, ja valmis näkemään, minkälaista unelmaelämää juuri nyt elän.

Ei ole sortoa, nälkää eikä sairautta. On koti, lapsia ja kumppani. On mukavia sukulaisia ja muutama luotettava ystävä. Viime viikolla teimme kesälomareissun Lappiin, ja sain hengittää puhdasta tunturi-ilmaa. Silti Helsinkiin paluukin oli hyvä.

Jos minulla jossain on koti, on se tässä kaupungissa. Unelmoin aikanaan myös pienestä perheestä ja kodista 50-luvun pihapiirissä, ja nyt minulla on se. Vaikka haaveilen aina järvenrannoista ja nautin jopa Lapin karusta kauneudesta, oli ihana palata etelän rehevään, lempeään kesään. Helsinki tuntui yllättävän rauhalliselta, kuin se huokaisisi kesän jälkeen muualta Suomesta tulleiden turistien lähdettyä ja ennen opiskelijoiden tuloa. Poissa oli lomapaniikki ja Linnanmäkeä etsivät perheet, jäljellä vain asukkaat.

Tunsin taas pitäväni tästä puistoisasta, metsäisestä ja merellisestä kaupungista, jonka asukkailla on niin monenlaisia tarinoita. Siinä missä Ylläksen ympäristöön rakennetut lomakylät ja tunturia rumentavat hiihtohissit tuntuivat luonnonmaiseman rienaukselta, sopivat tänne Helsinkiin vuosisatojen ja -kymmenien saatossa syntyneet rakennukset jo juurevasti ympäristöönsä, aivan kuin valtavat muurahaispesät lappilaisten mäntyjen juureen. Hyvä täälläkin on hengittää. Taloyhtiön pihalta ovat kaikki kolmisenkymmentä alle kouluikäistä lapsukaista palanneet päiväkotiin, ja suurten koivujen alla vallitsee rauha. Lähiöpihan puut antavat omenaa ja kirsikkaa, pensaissa on lasten jäljiltä jäljellä vielä herukkaa ja karviaista. Jos jonnekin on jäätävä, olkoon se sitten täällä.

Vapaus on vaativa laji. Se antaa paljon, mutta en ihmettele, että moni valitsee vapaaehtoisesti tutut kaavat. Sillä tavallaan tämä on paljon helpompaa: elää tuttua latua, jolla kukaan ei odota minulta muita ihmeitä kuin lapsen synnyttämisen; latua, jolta itse en odota muita ihmeitä kuin uuden pikkuihmisen kohtaamisen.

Ei sen tarvitse olla unelmaa. Riittää, että se on elämää.

Maaginen 13 raskausviikkoa on täynnä ja pikkuhiljaa alan tajuta, että meille todellakin tulee vauva! Koko odottamatonta raskautta on leimannut jonkinlainen kummallinen odotuksen  puute – olen vain tuntenut, että sisälläni tapahtuu jotakin hiukan uhkaavaa, jonka kanssa yritän jotenkin selviytyä. Onneksi on ultraääni, joka näyttää konkreettisesti, mitä kohdussa on.

Tällaiselle hitaasti syttyvälle odottajalle tutkimus oli tärkeä. Oli tärkeää mennä tyhjin tuntein, keskenmenon muistaen, mitään odottamatta ultraäänitutkimukseen. Ja sitten nähdä yllättäen ruudulla ihmisen muotoinen, terhakka sikiö, oikea ja normaalisti kehittynyt tyyppi, joka ihan itse liikuskeli, heilutteli jalkojaan ja hengaili kohdussani ilmeisestikin vailla huolen häivää. Jonkinlainen jännitys laukesi: vaikka tämä alkoi niin vahingossa, ehkä kaikki voi sittenkin mennä ihan hyvin?

Positiivisen häiveen odotukseen luo myös se, että olen vihdoin parantunut sitkeistä flunssista ja etova olo lievenee viikko viikolta. Pääsin sittenkin yhteen reissuun tänä kesänä: viikko suvun mökillä luonnon keskellä tervehdytti ja rauhoitti. Olisin hyvin voinut jäädä sinne loppukesäksi (tai loppuelämäksi) asumaan järven äärelle, kantamaan vesiä, tekemään tulia saunaan, keräilemään marjoja ja nostamaan katiskalla kalaa… (tosin tuota viimeistä en ole tehnyt sitten lapsuuden, mutta mökillä sellainenkin mahdollisuus tuli mieleen kaupan kalatiskin sijaan). Lapsetkin viihtyivät mökkisaaressa hyvin keskenään tai isänsä kanssa, ja sain monta hetkeä oikeasti tervehtyä, parantua ja olla oma itseni. Harmi kyllä puoliso inhoaa mökkeilyä ja muistaa kiroilla kuuluvasti jokaista hyttystä… niinpä vietämme mökillä kesäisin vain muutamia päiviä.

On suorastaan hämmentävää, miten hyvin minun on mahdollista voida paikoissa, joissa elämä on yksinkertaista ja muun luonnon rytmistä. Ja samalla ärsyttävää, miten on vuosi vuodelta vaikeampaa voida hyvin siellä, missä elämä perustuu digitalisaatiolle, jatkuvalle viestinnälle, jatkuvalle paikasta toiseen liikkumiselle, koko ahtaalle työ-koti-päiväkoti-koulu-harrastukset-kuviolle. Tämä on elämäni dilemma ja toistaiseksi ratkaisematon yhtälö, johon uusi lapsi minut entistäkin tiukemmin kiinnittää.

Elämä siis on mitä on. Periaatteessa kaikki on aivan hyvin, ja silti en mökkilomalta kotiin palattuani tavoita ilon tunnetta oikein mistään. Raskaus sujuu onneksi vauvan kannalta hienosti, mutta väsymys ja huimaus vaivaavat, neuvolassa todettiin rauta-arvojen lähteneen laskuun ja verenpaineeni olevan alhainen. Pahoinvointi on onneksi paljon lievempää kuin alkuraskaudessa, joskin ällöttävä olo saavuttaa minut yhä illan mittaan. Teen hiukan vapaaehtoistöitä tulevia syksyn tapahtumia varten, mutta mitään vakituista palkkatyötä minulla ei ole tiedossa yrityssuunnitelmien kaaduttua.

Kaksi pelastusrengasta kuitenkin pitää minut pinnalla: hyvä ruoka – ja kahvi. Ah, tuo ihana kofeiini, joka on palannut elämääni heti aamupahoinvoinnin hävittyä! Harmaa aamu kirkastuu kahvimukillisen jälkeen, ja seuraavan kuuden tunnin ajan minusta tuntuu, että elämästä selviytyminen on täysin mahdollista ja jopa mukavaa. Mikä onni olla kofeiiniherkkä ihminen! Mikä tuuri, että juuri tuo minulle niin hyvin toimiva huume on täysin laillinen, ja tässä kahvitrattien luvatussa maassa se on maltillisesti sallittu jopa raskaana oleville!

Ruuasta taas nautin suuresti makuaistin palauduttua tukkoisen flunssan jälkeen, ja neuvolan vaa’an mukaan paino onkin tukevasti noususuunnassa. Muiden ilojen vähennyttyä raskaus on selvästi tehnyt minusta kulinaristin. Sinänsä minua ei haittaa, vaikka paisuisin kaksikymmentä kiloa – edellisten raskauksien jälkeen kaikki kilot ovat aina sulaneet imetykseen. Olisi kuitenkin ihan kiva kyetä liikkumaan normaalisti vielä muutaman kuukauden ajan ilman valtavaa vauva/pastamahaa, joten saattaa olla että joudun hiukkasen hillitsemään tätäkin nautintoa tulevina viikkoina.