Aamulla herätessä, ne pari minuuttia kun pysyttelee yhä vaakatasossa eikä pahoinvointi vielä tunnu, asiat tuntuvat paljon positiivisemmilta. Toki kauhistuttaa hiukan, miten tässä tilassa selviän jäljellä olevista töistäni ennen kesälomaa. Toki pökerryttää, miten elämä on yhtäkkiä muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin ajattelin. Mutta kaiken kaikkiaan tilanteeni on kuitenkin verrattain ok. En ole teini-ikäinen ja paniikissa. On parisuhde, fyysinen perusterveys kunnossa, ja talous niukka mutta riittävä ruokaan ja asumiseen. Miksi ei vielä kolmatta lasta yks kaks yllättäen?

Tänään tein jotain, mikä vie paineita pois päätöksen teosta. Otin yhteyttä kaikkiin yhteistyötahoihin ja kerroin, että en vielä pystykään sitoutumaan syksyn suunnitelmiin yrityksen perustamisesta. Tuntui hassulta saada onnitteluja raskaudesta. Mutta pahin stressi harteilta on nyt poissa: valinta on aidosti vapaa.

IIlemmalla istumme miehen kanssa rauhassa pöydän ääreen juttelemaan. Siinä missä minä olen yrittänyt raivata mielessäni tilaa lapsen mahdollisuudelle, hänen mielensä onkin muuttunut viime päivinä, kun asia on hiljalleen alkanut konkretisoitua. Jaksamisemme ja perheen hyvinvointi huolettaa häntä. Hänestä olisi kyllä hienoa antaa taas uudelle olennolle mahdollisuus kokea elämä (varsinkin kun hänen osuutensa tuon elämän luomisesta on jo hoidettu). Mutta toisaalta, hän pohtii, ei se ole mikään pakottava syy jatkaa raskautta. Jos aidosti haluaisi antaa elämän jokaiselle innokkaalle solulle, joka luonnostaan tahtoo hedelmöittyä, ei käyttäisi ehkäisyä ollenkaan, vaan omistaisi elämänsä vanhemmuudelle – eivätkä tuollaiset ajatuskulut maailman ylikansoittamisesta ja naisten kehojen ryöstöviljelystä kertakaikkiaan sovi elämänkatsomukseemme. Miksi siis ei aborttia?

Sitä paitsi… itsehän en ole niinkään varma siitä, onko ihmiseksi syntyminen automaattisesti parempi asia kuin se, että onnekkaasti välttyy koko hullunmyllyltä jo ennenkuin syntyy. Tavallaan ymmärrän buddhalaisia, joiden suurin ja kaunein tavoite on välttää jälleensyntyminen tähän rasittavaan maailmaan. Sisälläni kehittyvä munasolu on seitsemännellä raskausviikolla vasta jokusen hermosoluyhteyden kehittänyt, aistiton pieni olio. Vielä sen  poistaminen ei olisi eettisesti hankalaa.

Koska nämä pohdinnat ovat niin filosofisia ettei niistä ole perusteiksi suuntaan tai toiseen käytännön tilanteen ollessa päällä, siirrymme konkreettisempiin huoliin. Niistä ykkösenä molempien mielenterveys. Olisi toki hienoa tavata uusi jälkeläinen. Mutta pystymmekö huolehtimaan hänestä hyvin ja kuinka valtavia uhrauksia se vaatii? Minulla on sukurasitteena epästabiili mielenlaatu, jonka vuoksi parikymppisestä asti olen opetellut elämään erilaisten mielenterveyden haasteiden kanssa. Tasapainossa pysymiseni vaatii melko paljon omaa aikaa, hiljaisuutta ja erilaisia fyysisiä ja henkisiä harjoitteita. Vauva on tässä mielessä suuri haaste. Romahdukseni ja sitä seuraava tila, jossa todellisuudentaju hämärtyy, ei olisi kenenkään etu. Mieheni ei ole suorastaan peruskallio hänkään, vaan enemmänkin hallitsemattomasti räjähtelevää sorttia. Ja sitten on vielä huoli lapsen terveydestä, etenkin ikäni vuoksi: jos kohdalle sattusikin aivan erityistä huolenpitoa vaativa tapaus, olisi rasitus kaksinkertainen ja koko perhekuvion romahdus lähellä.

Lisäksi vaikuttaa rakkaus jo olemassaoleviin lapsiin. Jo nyt harmittaa, että en raskausoireiden vuoksi jaksa olla kolmivuotiaan kanssa kuten ennen, ja hänen räkänokkansa ja hiekkaiset kätensä aiheuttavat oksennusrefleksin. En halua tuntea ällötystä ihanaa pikku kiharapäätäni kohtaan! Haluan nauttia hänestä nyt, kun hän vihdoin alkaa olla hauskassa iässä! Vauva veisi minun huomioni, ja kolmivuotiaasta tulisi isin tyttö – se saa kyyneleet silmiini haikeudesta. Ja tietysti haluaisin myös olla rauhassa läsnä varhaisteini-ikää lähenevälle koululaiselleni.

Materiaaliset asiat eivät olisi esteenä. Olemme tottuneet elämään niukasti, ja jos todella haluaisimme lapsen, meillä olisi kyllä siihen varaa. Joskin sitten meillä ei olisi varaa lomamatkoihin, kampaajakäynteihin tai muuhun ekstraan. Mutta tilavaan kolmioomme voisi hyvin rakentaa yhden uuden huoneen, eikä autonvaihdosta tarvitsisi huolehtia, sillä sellaista ylellisyyttä meillä ei ole tähänkään saakka ollut.

Lopulta heitämme kolikkoa. Emme päättääksemme asiasta, vaan kokeillaksemme millaisen reaktion mikäkin tulos meissä aiheuttaa. Ravistan kolikkoa ankarasti, ja viskaan. Tulos: ei lasta. Mieletön helpotus valuu jäseniin. Tarkoittaako tämä, että raskauden keskeytys on meille oikea päätös?

Koemielessä käännämme kolikon toisinpäin: tervetuloa lapsi. Ahdistusta hipova tsemppifiilis paisuu rintakehässä. Tätäkö tahdon? Enpä oikeastaan. Juuri tätä meillä ei koskaan ollut suunnitelmissa.

Ja silti…

En tiedä, pystyisinkö nielemään raskauden keskeyttävää lääkettä, kokemaan kipuja, tietämään, että tietoisesti annan pois todennäköisesti viimeisen mahdollisuuteni uuteen lapseen. Jotenkin tuntuu, että istukkahormoni on tehnyt päätöksen puolestani. Raskaana oleminen on hyvin kokonaisvaltainen kokemus alusta lähtien. Se on kuin sumuverho, joka hiljalleen tihenee ja eristää naisen muusta maailmasta, niin että ainoa asia, joka pian enää tuntuu mahdolliselta, on olla vain ja ihmetellä sisällä tapahtuvaa prosessia.

Se, että koko lähipiirini seuraa päätöksentekoani henkeä pidättäen, ei suorastaan auta asiaa. Tuntuu, että olen velvollinen selittämään perusteluni kaikille, mitä ikinä teenkin. Melkein toivon, etten olisi kertonut kenellekään. Olisin vain pohdiskellut hetken, sitten hoitanut raskaudenkeskeytyksen varhaisilla viikoilla ja jatkanut elämää normaalisti – tai vaihtoehtoisesti ilmoittanut iloisesta perheuutisesta kaikille sitten, kun se on varmaa.

Pikku vinkki: jos tulette yllättäen raskaaksi tahtomattanne, älkää tehkö kuten minä ja kuuluttako kaikelle kansalle APUA EHKÄISY PETTI MITÄ MÄÄ NYT TEEN! Maksakaa sen sijaan vaikka psykiatrille ja pohdiskelkaa asiaa ihan hipihiljaa omassa rauhassa. Niin tekee kypsä ja järkevä suomalainen ihminen (en minä).

Milloin olen onnellinen?

Kun joskus koko perhe on samaan aikaan hyvällä mielellä, hyvin syöneenä ja rauhassa pöydän ympärillä.

Kun pellavapäinen lapsi nauraa helmihampaat vilkkuen ja juoksee syliin.

Kun katselen hyvin menneen synnytyksen jälkeen ihka elävää omaa lastani sairaalan vuoteessa.

Mutta myös:

Soittaessani tai laulaessani yhdessä muiden soittajien ja laulajien kanssa, silloin kun se on helppoa, hengittää yhdessä, synnyttää jotain säveliään suurempaa.

Maalatessani, silloin kun väri vie ja olen osa itseäni suurempaa taiteen virtaa.

Tanssiessani. Upotessani musiikkiin yleisön joukossa, silloin kun kaikki tuntevat, että hetki on tässä.

Voimistellessani, yhdessä kaikkien voimistelua kanssani eläneiden rakkaiden ystävien kanssa.

Rakastellessani.

Matkustaessani pois, ollessani kotonani jossain muualla: pyöräillessäni halki saksalaisen pikkukaupungin, suudellessani pariisilaisessa porttikongissa, sukeltaessani kimaltavaan, lämpimään mereen, yhä uudelleen, Intian valtamereen, Atlanttiin, Välimereen, siihen suureen veteen, josta kotoisa, likainen Itämeri antaa vain haikean aavistuksen.

Opettaessani, hyvin menneen tunnin jälkeen, jolloin näen ryhmän loistavat silmät ja tunnen todella olleeni välittämässä jotain tärkeää.

Metsäpoluilla, vaeltamassa vapaana ja terveenä, ilman kipuja ja vaivoja, ilman lastenvaunuja ja huolta kallioilta putoilevista taaperoista, kiveltä kivelle hyppien.

Olen onnellinen, kun en ole perhearjen väsyttämä, vaan energinen.

Ystävien seurassa, kun on koko ilta tai viikonloppu aikaa vain toisillemme.

Sekin on minun tapani olla onnellinen.

Ja se kaikki – siis kaikki mikä tekee minusta muutakin kuin äidin – nyt jo kolmannen kerran uhkaa murskaantua ja hävitä tavoittamattomiin.

Nuorena ajattelin, että minusta tulisi jotain. Vielä toissa viikollakin olin jälleen kerran toden teolla kerännyt luovat voimani ja ajattelin, että vielä minusta tulee jotain. Pystyn antamaan maailmalle jotain. Nyt, 41-vuotiaana ja raskaana, minusta tuntuu että se on sinetöity: minusta ei tule ikinä mitään. Olen vain väline muiden elämien toteutumiselle ja sitten siirrynkin jo pian varhaiseläkkeelle.

Sitä sitten istuin lattialla itkemässä eilisiltana. Päivä oli ollut rasittava, kun miehen kanssa oli tullut riitaa ja turvattomuuden tunne iski: jaksanko tätä vääntöä ja konfliktia, jos lisänä on vielä pieni vauva. Ilta oli ollut rasittava, kun kolmivuotias ei suostunut nukkumaan, vaan vaelsi sängystä toiseen hoilaten täyttä kurkkua Palomies Samin tunnaria (kyllä, käytän piirrettyjä lapsenvahtina), ja itse taas olen nykyään iltaisin superväsynyt. Kun mies lopulta kymmenen jälkeen tuli kotiin, löysi hän minut keittiön lattialta heijaamasta itseäni sikiöasennossa edestakaisin. Nyyhkin, etten vain kykene tähän enkä tiedä miten jaksan kahta alle kouluikäistä vielä monen vuoden ajan, kun itse asiassa haluaisin elää ihan toisenlaista elämää, ja miten meidän suhteemmekin käy, tai haluammeko ylipäätään todella sitoutua toisiimme vielä yhden lapsen verran, emmehän ole edes naimisissa, ja sitäpaitsi haluan hyppiä ja tanssia ja juosta enkä raahata ympäriinsä valtavaa mahaa sekä synnytyksen jälkeistä vatsalihasten erkaumaa, ja miten kaikki on joka tapauksessa murskana.

Hän totesi vähän surumielisesti: ”No pitäiskö tätä sitten miettiä vielä. Kyllä sulla on oikeus myös rakentaa sun omaa elämää eikä palata taas vauvan äidiksi”.

Huh helpotusta.

Yhä ovat mahdollisuudet avoinna. Vielä muutaman viikon.

Tänään olen vapaana Tampereella, yhdessä rakkaiden lapsuudenystävien kanssa. He kaikki ovat siirtymässä kohti uutta elämänvaihetta lasten kasvaessa. Entä minä?

Mikä on se valinta, joka vie minut lähemmäksi omaa tarkoitustani tässä elämässä?