Milloin olen onnellinen?

Kun joskus koko perhe on samaan aikaan hyvällä mielellä, hyvin syöneenä ja rauhassa pöydän ympärillä.

Kun pellavapäinen lapsi nauraa helmihampaat vilkkuen ja juoksee syliin.

Kun katselen hyvin menneen synnytyksen jälkeen ihka elävää omaa lastani sairaalan vuoteessa.

Mutta myös:

Soittaessani tai laulaessani yhdessä muiden soittajien ja laulajien kanssa, silloin kun se on helppoa, hengittää yhdessä, synnyttää jotain säveliään suurempaa.

Maalatessani, silloin kun väri vie ja olen osa itseäni suurempaa taiteen virtaa.

Tanssiessani. Upotessani musiikkiin yleisön joukossa, silloin kun kaikki tuntevat, että hetki on tässä.

Voimistellessani, yhdessä kaikkien voimistelua kanssani eläneiden rakkaiden ystävien kanssa.

Rakastellessani.

Matkustaessani pois, ollessani kotonani jossain muualla: pyöräillessäni halki saksalaisen pikkukaupungin, suudellessani pariisilaisessa porttikongissa, sukeltaessani kimaltavaan, lämpimään mereen, yhä uudelleen, Intian valtamereen, Atlanttiin, Välimereen, siihen suureen veteen, josta kotoisa, likainen Itämeri antaa vain haikean aavistuksen.

Opettaessani, hyvin menneen tunnin jälkeen, jolloin näen ryhmän loistavat silmät ja tunnen todella olleeni välittämässä jotain tärkeää.

Metsäpoluilla, vaeltamassa vapaana ja terveenä, ilman kipuja ja vaivoja, ilman lastenvaunuja ja huolta kallioilta putoilevista taaperoista, kiveltä kivelle hyppien.

Olen onnellinen, kun en ole perhearjen väsyttämä, vaan energinen.

Ystävien seurassa, kun on koko ilta tai viikonloppu aikaa vain toisillemme.

Sekin on minun tapani olla onnellinen.

Ja se kaikki – siis kaikki mikä tekee minusta muutakin kuin äidin – nyt jo kolmannen kerran uhkaa murskaantua ja hävitä tavoittamattomiin.

Nuorena ajattelin, että minusta tulisi jotain. Vielä toissa viikollakin olin jälleen kerran toden teolla kerännyt luovat voimani ja ajattelin, että vielä minusta tulee jotain. Pystyn antamaan maailmalle jotain. Nyt, 41-vuotiaana ja raskaana, minusta tuntuu että se on sinetöity: minusta ei tule ikinä mitään. Olen vain väline muiden elämien toteutumiselle ja sitten siirrynkin jo pian varhaiseläkkeelle.

Sitä sitten istuin lattialla itkemässä eilisiltana. Päivä oli ollut rasittava, kun miehen kanssa oli tullut riitaa ja turvattomuuden tunne iski: jaksanko tätä vääntöä ja konfliktia, jos lisänä on vielä pieni vauva. Ilta oli ollut rasittava, kun kolmivuotias ei suostunut nukkumaan, vaan vaelsi sängystä toiseen hoilaten täyttä kurkkua Palomies Samin tunnaria (kyllä, käytän piirrettyjä lapsenvahtina), ja itse taas olen nykyään iltaisin superväsynyt. Kun mies lopulta kymmenen jälkeen tuli kotiin, löysi hän minut keittiön lattialta heijaamasta itseäni sikiöasennossa edestakaisin. Nyyhkin, etten vain kykene tähän enkä tiedä miten jaksan kahta alle kouluikäistä vielä monen vuoden ajan, kun itse asiassa haluaisin elää ihan toisenlaista elämää, ja miten meidän suhteemmekin käy, tai haluammeko ylipäätään todella sitoutua toisiimme vielä yhden lapsen verran, emmehän ole edes naimisissa, ja sitäpaitsi haluan hyppiä ja tanssia ja juosta enkä raahata ympäriinsä valtavaa mahaa sekä synnytyksen jälkeistä vatsalihasten erkaumaa, ja miten kaikki on joka tapauksessa murskana.

Hän totesi vähän surumielisesti: ”No pitäiskö tätä sitten miettiä vielä. Kyllä sulla on oikeus myös rakentaa sun omaa elämää eikä palata taas vauvan äidiksi”.

Huh helpotusta.

Yhä ovat mahdollisuudet avoinna. Vielä muutaman viikon.

Tänään olen vapaana Tampereella, yhdessä rakkaiden lapsuudenystävien kanssa. He kaikki ovat siirtymässä kohti uutta elämänvaihetta lasten kasvaessa. Entä minä?

Mikä on se valinta, joka vie minut lähemmäksi omaa tarkoitustani tässä elämässä?

Mies ei ole yhtä shokissa kuin minä. Löydän hänet keittiöstä pohdiskelevan näköisenä. ”Kumpikohan meistä on niin hedelmällinen, että tällaista tapahtuu ehkäisystä huolimatta?” Hän miettii. Katson häntä ja hänen ylpeydensekaista kasvojenilmettään. Naamasta näkyy, että hän haluaisi vain huutaa kaikelle kansalle: olen supersiittäjä!

Hän ei ole halunnut sanoa tilanteeseen juuta eikä jaata koska ei ole halunnut, että minä koen painostusta suuntaan tai toiseen. Viime vuosina, sikäli kuin asiaa on joskus sivuttu, hän ei ole missään tapauksessa halunnut enempää lapsia. Mutta nyt hän on vain ollut vierellä minun itkiessäni ja todennut, että kyse on ensisijaisesti minun sisälläni tapahtuvista asioista, ja että hän tukee minua, mitä ikinä päätänkin.

Jotenkin alan kuitenkin vaistota, että tämä ”supersiittäjä” tietää oman kantansa.

Hänen kantansa tulee myös vaikuttamaan arkeemme ja elämäämme. Olisi kauheaa, jos päätyisimme vastakkaisiin ajatuksiin – silloinkin hän varmasti antaisi minun synnyttäjänä päättää, mutta jollain tavalla se, ettei päätös keskeyttää raskaus tai antaa sen jatkua ollut yhteinen, varmasti vaikuttaisi perhe-elämäämme.

Nyt olen valmis kuulemaan hänen ajatuksensa. Pari päivää mietittyään hän on tullut siihen tulokseen, että pikkusisarus olisi kiva. Hänen ainoa argumenttinsa lapsen saamista vastaan on vauva-ajan raskaus ja oman ajan puute, mutta ajateltuaan asiaa hetken hän toteaa, ettei elämässä kannata vältellä hyviä asioita vain siksi, että vähän aikaa on raskasta. Hän on myös pohtinut omaa isyyttään ja sitä, että hän haluaa olla yhä kypsempi ja parempi isä. Suhteemme vakituisesti työssäkäyvänä osapuolena hän on myös kykenevä kustantamaan suurinpiirtein koko elämämme, sillä osa-aikatyön vuoksi minun äitiyspäivärahani tulee jäämään pieneksi, hoitovapaan hiluista puhumattakaan.

Helpotuksen tunne hänen ajatuksensa kuullessani kertoo minulle, että tuon kannan halusinkin kuulla. Se mahdollistaa päätöksenteon myös tuohon suuntaan. Henkisesti yksin, vastahakoisen kumppanin kanssa en uuden vauvan saamiseen olisi mitenkään kyennyt.

Jonkinlaisen päätöksen poikasen huomaan siis tekeväni. Katsotaan, mihin tämä johtaa. Ja saman tien vastakkainen ajatus: Ei! En sittenkään uskalla! Olen jo liian vanha ja väsynyt! Tahdon päästä taloudellisesti omille jaloilleni! Lopulta valitsen yksinkertaisimman reitin: en tee mitään. Valitsen (toistaiseksi) raskauden.

Nytkö meille sitten tuleekin taas vauva.

Siis jos raskaus jatkuu – luonnollisen keskenmenon riski on näillä raskausviikoilla vielä suuri. En tunne iloa, en surua; vain jonkinlaista ällötystä ajatellessani mahdollisesti tulevaisuudessa väikkyviä kakkavaippoja ja neuvolatapaamisia. Ällötyksestä huolimatta olen varma, että en halua poimia käteeni puhelinta ja varata aikaa raskaudenkeskeytykseen. Mieli, järki ja pelonsekaiset tunteet sanovat, että lapsen saaminen ei sovi minulle ollenkaan, ei varsinkaan tässä iässä kaikkine riskeineen. Mutta keho on jo elämän virrassa, ja haluaa sukeltaa.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, että pohjimmiltani en ole järkeilijä, vaan heittäytyjä. Tämä ominaisuus on saanut minut elämäni aikana lukemattomiin ongelmiin ja mahdottomiin tilanteisiin, mutta se on myös tuonut elämääni ravisuttavan ihania, kauniita ja mitä erilaisimpia kohtaamisia, asioita ja paikkoja.

Vaikka juuri nyt tunnenkin, että raskaus saa jatkua, on tärkeää, että varhainen abortti on yhä siellä jossain saatavilla, täysin vapaavalintaisena vaihtoehtona. Se on tärkeää myös tulevan lapsen kannalta: hän ei ole vain tunkenut maailmaan vahingossa ja väkisin, vaan hänet on todella haluttu synnyttää.

Kaipa tämä on taas vain yksi uusi pyörre elämän virrassa. Voin vain toivoa, etten huku.

Seuraava aamu koittaa ja seurana on tuttu etova, hieman merisairas olo. Tämä raskaus noudattelee näköjään edellisten kaavaa: pahoinvointi seuraa minua tasaisesti koko valveillaoloajan. Nukkumista se ei sentään vielä estä, ja ruoka pysyy enimmäkseen sisällä. Syöminen onkin ainoa asia, mikä tuntuu hetkellisesti hieman auttavan oloon, ja sen seurauksena jo viikossa housut ovat alkaneet kiristää.

Koululainen on koulussa, mutta nuorempi lapsi on kipeä, enkä voi viedä häntä päiväkotiin. En kyllä jaksaisikaan. Pahoinvoinnin kaverina on kaikissa jäsenissä tuntuva väsymys. Hoidan lapsen aamutoimet, kuuntelen kiukuttelut ja otan vastaan puurontahmeat halaukset. Sitten laitan piirretyt päälle ja rojahdan sohvalle.

Tuntuu, kuin olisin astunut johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Olen täysin irrallani kaikesta. Selaan somea ja lehtiä, mutta mikään ei enää kosketa minua. Yhtäkkiä en kuulu enää noihin piireihin, en kykene tässä tilassa tekemään siellä mitään. Viime viikolla elin omaa elämääni, nyt olen yhtäkkiä, täysin valmistautumatta, imeytynyt raskauskuplaan. Ainoa asia, joka minua kiinnostaa, on sokeroimaton metsämarjajugurtti. Tai hernekeiton ihanan suolainen haju. Tai mikä milläkin hetkellä edes hetkeksi lievittää ällöttävää oloa.

Jokin tässä yksinkertaisuudessa myös viehättää. Yhtäkkiä kaikki työhön ja yhteiskunnalliseen hyväntekeväisyyteen liittyvät stressin aiheeni ovat poissa. Kirjaudun teams-palaveriin pyjamassa, enkä voisi vähempää välittää mistä siellä puhutaan. Onneksi suurin osa läsnäoloa ja skarppiutta vaativista hommistani loppui sopivasti toukokuussa, ja nyt on hiljainen kesä-aika.

Oudolta tämä tuntuu silti.

Ja pitäisi myös perua kaikki, mitä olen suunnitellut syksyyn. Tai ainakin varoittaa kaikkia.

Teams-palaverissa etova olo kuitenkin melkein unohtuu. Ehkä jotakin kykenen sittenkin tekemään, vaikka olenkin raskaana. Ehkä tämä ei ole aivan kaiken loppu. Ehkä tämä onkin lopulta onnellinen sattuma, josta koituu meille paljon iloa?

Varovainen toiveikkuus ja kiitollisuus nostaa päätään. Sitten pahoinvoinnin hyöky peittää sen nopeasti alleen.