Mies ei ole yhtä shokissa kuin minä. Löydän hänet keittiöstä pohdiskelevan näköisenä. ”Kumpikohan meistä on niin hedelmällinen, että tällaista tapahtuu ehkäisystä huolimatta?” Hän miettii. Katson häntä ja hänen ylpeydensekaista kasvojenilmettään. Naamasta näkyy, että hän haluaisi vain huutaa kaikelle kansalle: olen supersiittäjä!

Hän ei ole halunnut sanoa tilanteeseen juuta eikä jaata koska ei ole halunnut, että minä koen painostusta suuntaan tai toiseen. Viime vuosina, sikäli kuin asiaa on joskus sivuttu, hän ei ole missään tapauksessa halunnut enempää lapsia. Mutta nyt hän on vain ollut vierellä minun itkiessäni ja todennut, että kyse on ensisijaisesti minun sisälläni tapahtuvista asioista, ja että hän tukee minua, mitä ikinä päätänkin.

Jotenkin alan kuitenkin vaistota, että tämä ”supersiittäjä” tietää oman kantansa.

Hänen kantansa tulee myös vaikuttamaan arkeemme ja elämäämme. Olisi kauheaa, jos päätyisimme vastakkaisiin ajatuksiin – silloinkin hän varmasti antaisi minun synnyttäjänä päättää, mutta jollain tavalla se, ettei päätös keskeyttää raskaus tai antaa sen jatkua ollut yhteinen, varmasti vaikuttaisi perhe-elämäämme.

Nyt olen valmis kuulemaan hänen ajatuksensa. Pari päivää mietittyään hän on tullut siihen tulokseen, että pikkusisarus olisi kiva. Hänen ainoa argumenttinsa lapsen saamista vastaan on vauva-ajan raskaus ja oman ajan puute, mutta ajateltuaan asiaa hetken hän toteaa, ettei elämässä kannata vältellä hyviä asioita vain siksi, että vähän aikaa on raskasta. Hän on myös pohtinut omaa isyyttään ja sitä, että hän haluaa olla yhä kypsempi ja parempi isä. Suhteemme vakituisesti työssäkäyvänä osapuolena hän on myös kykenevä kustantamaan suurinpiirtein koko elämämme, sillä osa-aikatyön vuoksi minun äitiyspäivärahani tulee jäämään pieneksi, hoitovapaan hiluista puhumattakaan.

Helpotuksen tunne hänen ajatuksensa kuullessani kertoo minulle, että tuon kannan halusinkin kuulla. Se mahdollistaa päätöksenteon myös tuohon suuntaan. Henkisesti yksin, vastahakoisen kumppanin kanssa en uuden vauvan saamiseen olisi mitenkään kyennyt.

Jonkinlaisen päätöksen poikasen huomaan siis tekeväni. Katsotaan, mihin tämä johtaa. Ja saman tien vastakkainen ajatus: Ei! En sittenkään uskalla! Olen jo liian vanha ja väsynyt! Tahdon päästä taloudellisesti omille jaloilleni! Lopulta valitsen yksinkertaisimman reitin: en tee mitään. Valitsen (toistaiseksi) raskauden.

Nytkö meille sitten tuleekin taas vauva.

Siis jos raskaus jatkuu – luonnollisen keskenmenon riski on näillä raskausviikoilla vielä suuri. En tunne iloa, en surua; vain jonkinlaista ällötystä ajatellessani mahdollisesti tulevaisuudessa väikkyviä kakkavaippoja ja neuvolatapaamisia. Ällötyksestä huolimatta olen varma, että en halua poimia käteeni puhelinta ja varata aikaa raskaudenkeskeytykseen. Mieli, järki ja pelonsekaiset tunteet sanovat, että lapsen saaminen ei sovi minulle ollenkaan, ei varsinkaan tässä iässä kaikkine riskeineen. Mutta keho on jo elämän virrassa, ja haluaa sukeltaa.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, että pohjimmiltani en ole järkeilijä, vaan heittäytyjä. Tämä ominaisuus on saanut minut elämäni aikana lukemattomiin ongelmiin ja mahdottomiin tilanteisiin, mutta se on myös tuonut elämääni ravisuttavan ihania, kauniita ja mitä erilaisimpia kohtaamisia, asioita ja paikkoja.

Vaikka juuri nyt tunnenkin, että raskaus saa jatkua, on tärkeää, että varhainen abortti on yhä siellä jossain saatavilla, täysin vapaavalintaisena vaihtoehtona. Se on tärkeää myös tulevan lapsen kannalta: hän ei ole vain tunkenut maailmaan vahingossa ja väkisin, vaan hänet on todella haluttu synnyttää.

Kaipa tämä on taas vain yksi uusi pyörre elämän virrassa. Voin vain toivoa, etten huku.

Seuraava aamu koittaa ja seurana on tuttu etova, hieman merisairas olo. Tämä raskaus noudattelee näköjään edellisten kaavaa: pahoinvointi seuraa minua tasaisesti koko valveillaoloajan. Nukkumista se ei sentään vielä estä, ja ruoka pysyy enimmäkseen sisällä. Syöminen onkin ainoa asia, mikä tuntuu hetkellisesti hieman auttavan oloon, ja sen seurauksena jo viikossa housut ovat alkaneet kiristää.

Koululainen on koulussa, mutta nuorempi lapsi on kipeä, enkä voi viedä häntä päiväkotiin. En kyllä jaksaisikaan. Pahoinvoinnin kaverina on kaikissa jäsenissä tuntuva väsymys. Hoidan lapsen aamutoimet, kuuntelen kiukuttelut ja otan vastaan puurontahmeat halaukset. Sitten laitan piirretyt päälle ja rojahdan sohvalle.

Tuntuu, kuin olisin astunut johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Olen täysin irrallani kaikesta. Selaan somea ja lehtiä, mutta mikään ei enää kosketa minua. Yhtäkkiä en kuulu enää noihin piireihin, en kykene tässä tilassa tekemään siellä mitään. Viime viikolla elin omaa elämääni, nyt olen yhtäkkiä, täysin valmistautumatta, imeytynyt raskauskuplaan. Ainoa asia, joka minua kiinnostaa, on sokeroimaton metsämarjajugurtti. Tai hernekeiton ihanan suolainen haju. Tai mikä milläkin hetkellä edes hetkeksi lievittää ällöttävää oloa.

Jokin tässä yksinkertaisuudessa myös viehättää. Yhtäkkiä kaikki työhön ja yhteiskunnalliseen hyväntekeväisyyteen liittyvät stressin aiheeni ovat poissa. Kirjaudun teams-palaveriin pyjamassa, enkä voisi vähempää välittää mistä siellä puhutaan. Onneksi suurin osa läsnäoloa ja skarppiutta vaativista hommistani loppui sopivasti toukokuussa, ja nyt on hiljainen kesä-aika.

Oudolta tämä tuntuu silti.

Ja pitäisi myös perua kaikki, mitä olen suunnitellut syksyyn. Tai ainakin varoittaa kaikkia.

Teams-palaverissa etova olo kuitenkin melkein unohtuu. Ehkä jotakin kykenen sittenkin tekemään, vaikka olenkin raskaana. Ehkä tämä ei ole aivan kaiken loppu. Ehkä tämä onkin lopulta onnellinen sattuma, josta koituu meille paljon iloa?

Varovainen toiveikkuus ja kiitollisuus nostaa päätään. Sitten pahoinvoinnin hyöky peittää sen nopeasti alleen.

Mitäs sanoisit, jos perheeseen tulisi pikkusisarus, kysyn mieheltä kotona vaivihkaa keittiössä, lasten kuulomatkan ulkopuolella. Ai sellainenko on tilanne, hän supisee. Nyökkään vakavana. No mitä sä mietit? Hän heittää pallon minulle.

Mitäkö mietin.

En ole varsinaisesti äitimateriaalia, ainakaan pikkulasten äitinä. Vanhemmuuteni puhkeaa kukkaan vasta, kun neli-viisivuotiaan kanssa voi jutella kiinnostavia, keksiä vitsejä, pelata korttia ja muutenkin hengailla ja kommunikoida ihmismäisesti. Toki rakkaus lapseen kantaa uskomattomien koettelemusten (kuten raskauden, synnytyksen ja imetyksen) yli, enkä ensimmäisten lasten kohdalla antanut alkuvaiheen rankkuuden lannistaa lastenteosta (vaikkakin minulta kesti esikoisen jälkeen 6 vuotta, ennenkuin kykenin edes ajattelemaan seuraavan hankkimista). Totuus on: jotkut inhoavat virkkaamista, jotkut hiihtoa, jotkut shakinpelaamista, minä lastenhoitoa. Että… En tiedä sitten. Mikään minussa ei sano, että tahtoisin käyttää aikaani uuden lapsen hoivaamiseen.

Toki vauvan ja taaperon kanssa kokee upeita ja aivan korvaamattomia hetkiä, vähän niinkuin hiihtoretkellä voi nähdä mielettömiä maisemia ja nauttia metsän tunnelmasta. Mutta kun joutuu hiihtämään yötä päivää, kuukaudesta toiseen, loppumatonta latua jossa maisemat toistuvat pitkälti samoina päivästä toiseen lukuunottamatta jatkuvasti yllättäen eteen tulevia hankalia risukoita, joutuu hiihtämään vaikka sauvat katkeaisivat ja taivaalta sataisi jäätävää tihkua ja samalla joku huutaa lakkaamatta vihaisesti korvaan, eikä koskaan voi olla varma onko suunta nyt oikea vai hiihtääkö ihan päin mäntyä, niin kyllä siinä tulee hiihdonvihaajalle äkkiä itku kurkkuun.

Suunnilleen siltä pikkulasten hoitaminen minusta tuntuu.

Silti, jokin minussa näkee tässä myös mahdollisuuden. Minulle on heitetty ainutlaatuinen mahdollisuus saada vielä yksi lapsi. Mitä siitä, että inhoan sydämeni pohjasta vauvanhoitoa ja vaipanvaihtoa; nelivuotiaasta ylöspäin lapset ovat kuitenkin ihan mukavia (ainakin teini-ikään asti). Mitä siitä, että tunnelin päässä häämöttävä vapaus uppoutua omiin töihin ja harrastuksiin, nauttia rauhassa kesälomasta tai viettää aikaa miehen kanssa kahdestaan siirtyy taas vuosilla eteenpäin; saisimmehan nähdä, mitä meistä syntyy. Saisimme tutustua taas uuteen jälkeläiseen. Lapset olisivat varmasti iloisia pikkusisaruksesta. Isovanhemmat olisivat riemuissaan. Tai no, itse asiassa – isovanhemmilta ei kysytä.

Voisinpa kysyä tulevalta lapselta. Haluaisitko syntyä? Vai haluatko päinvastoin pysytellä kaukana tästä hullunmyllystä, jota elämäksi kutsutaan? Haluatko tulla osaksi tätä itsensä katastrofin partaalle ajanutta, aika järkyttävää ihmiskuntaa? Vai oletko yhtä kauhistunut kuin minä tästä luonnon meille tekemästä hedelmöityskepposesta? Kärsisitkö täällä, vai tulisiko sinusta onnellinen? Tulisiko sinusta silti onnellinen, vaikka minä välillä romahtelisin äitiyden vastuun alla, tai kohtelisin sinua pelkkänä ikävänä velvollisuutena, jos masennuskausi käy taas päälle?

Mutta en voi kysyä, koska ketään ei vielä ole olemassa. On vain muutaman viikon ajan sisälläni kehittynyt möhkäle solukkoa, jossa sykkii jokin, josta voisi kehittyä vauvan elimistö, hermosto ja aivotoiminta.

En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kirjoitan raskausuutiset watsappissa kavereille ja siskoille, ja saan paljon myötätuntoisia viestejä, tsemppiä vaikean päätöksen tekemiseen ja lupauksia olla henkisenä tukena joka tapauksessa. Vaikka joskus, etenkin viime vuosina, olen tuntenut yksinäisyyttä, nyt tajuan olevani onnekas, että elämässäni on näin monia luotettavia ihmisiä.

Ainoa, joka soittaa, on kuitenkin äiti. Kuulen jo äänestä, että vauvoja rakastava äitini ratkeaa riemusta eikä ole tullut ajatelleeksikaan, ettemmekö antaisi kierukkaa uhmanneen raskauden jatkua. Teen varovaisesti selväksi, että minulle tämä ei ole yksiselitteisesti ilouutinen, vaan aiomme pohtia kaikki vaihtoehdot läpi. ”Jaa, no niin, teidän päätöshän se on”, hän toteaa oudolla äänellä – ja jatkaa sitten vielä kymmenen minuuttia selittämällä, miten työt ja muu elämä kyllä odottavat ja järjestyvät (ehkä hänellä aikanaan, mutta miten mahtaa olla nelikymppisen pätkätyöläisen ja aloittelevan yrittäjän laita), miten hän kyllä auttaa vauvanhoidossa (vaikka asuukin 200km päässä ja hänellä on jo ennestään kahden käden sormilla laskettava määrä lastenlapsia), miten ihanaa ylipäätään on kun on paljon lapsia ympärillä (itse tosin kaipaan introvertimpana ihmisenä lähinnä rauhaa) ja miten vauva-ajan kauhistelun sijaan täytyy ajatella pitkällä tähtäimellä, siihen kun lapsi on vähän isompi (tästä olen samaa mieltä, siis siinä tapauksessa, että lapsesta tosiaan tulee terve ja onnellinen pikku vesseli kaikista niistä riskeistä huolimatta, joita ikäni, mielenterveyteni ja aina vähän vinksallaan oleva maailmantilanne ihmistaimelle luovat). Äitini on aivan ihana tarjotessaan auliisti tukeaan perhe-elämässä selviytymiseen, mutta hän ei näytä ollenkaan tajuavan, miltä tämä minusta tuntuu.

Viiden minuutin kuluttua, ollessani jo myöhässä töistä hän soittaa uudelleen ja kertoo, että ”isäsikin oli sitä mieltä, että ette kai te nyt mitään keskeytystä ajattele”, kehottaa miettimään rauhassa (kyllä äiti, mielellämme miettisimme nyt rauhassa, kunhan vain meitä ei ahdisteltaisi abortinvastaisilla propagandapuheluilla!) ja aloittaa uuden litanian siitä, miten paljon onnea heille ovat kaikki pikkusisarukseni tuottaneet, pelastaneet avioliiton ja ties mitä. Siinä vaiheessa sanon kiitos ja näkemiin, lyön luurin korvaan ja tuloksena on perhekonflikti, jota en todellakaan juuri tähän päivään olisi kaivannut.

Itken ja olen shokissa. Tietysti siitä, että olen täysin yllättäen, ehkäisyyn luottaen joutunut tällaiseen tilanteeseen, mutta myös siitä, miten epähienotunteiset vanhemmat minulla on.

Seuraavat 24 tuntia vuoroin itken ja vuoroin vain olen, voin pahoin ja tuijotan tyhjyyteen.