Mitäs sanoisit, jos perheeseen tulisi pikkusisarus, kysyn mieheltä kotona vaivihkaa keittiössä, lasten kuulomatkan ulkopuolella. Ai sellainenko on tilanne, hän supisee. Nyökkään vakavana. No mitä sä mietit? Hän heittää pallon minulle.

Mitäkö mietin.

En ole varsinaisesti äitimateriaalia, ainakaan pikkulasten äitinä. Vanhemmuuteni puhkeaa kukkaan vasta, kun neli-viisivuotiaan kanssa voi jutella kiinnostavia, keksiä vitsejä, pelata korttia ja muutenkin hengailla ja kommunikoida ihmismäisesti. Toki rakkaus lapseen kantaa uskomattomien koettelemusten (kuten raskauden, synnytyksen ja imetyksen) yli, enkä ensimmäisten lasten kohdalla antanut alkuvaiheen rankkuuden lannistaa lastenteosta (vaikkakin minulta kesti esikoisen jälkeen 6 vuotta, ennenkuin kykenin edes ajattelemaan seuraavan hankkimista). Totuus on: jotkut inhoavat virkkaamista, jotkut hiihtoa, jotkut shakinpelaamista, minä lastenhoitoa. Että… En tiedä sitten. Mikään minussa ei sano, että tahtoisin käyttää aikaani uuden lapsen hoivaamiseen.

Toki vauvan ja taaperon kanssa kokee upeita ja aivan korvaamattomia hetkiä, vähän niinkuin hiihtoretkellä voi nähdä mielettömiä maisemia ja nauttia metsän tunnelmasta. Mutta kun joutuu hiihtämään yötä päivää, kuukaudesta toiseen, loppumatonta latua jossa maisemat toistuvat pitkälti samoina päivästä toiseen lukuunottamatta jatkuvasti yllättäen eteen tulevia hankalia risukoita, joutuu hiihtämään vaikka sauvat katkeaisivat ja taivaalta sataisi jäätävää tihkua ja samalla joku huutaa lakkaamatta vihaisesti korvaan, eikä koskaan voi olla varma onko suunta nyt oikea vai hiihtääkö ihan päin mäntyä, niin kyllä siinä tulee hiihdonvihaajalle äkkiä itku kurkkuun.

Suunnilleen siltä pikkulasten hoitaminen minusta tuntuu.

Silti, jokin minussa näkee tässä myös mahdollisuuden. Minulle on heitetty ainutlaatuinen mahdollisuus saada vielä yksi lapsi. Mitä siitä, että inhoan sydämeni pohjasta vauvanhoitoa ja vaipanvaihtoa; nelivuotiaasta ylöspäin lapset ovat kuitenkin ihan mukavia (ainakin teini-ikään asti). Mitä siitä, että tunnelin päässä häämöttävä vapaus uppoutua omiin töihin ja harrastuksiin, nauttia rauhassa kesälomasta tai viettää aikaa miehen kanssa kahdestaan siirtyy taas vuosilla eteenpäin; saisimmehan nähdä, mitä meistä syntyy. Saisimme tutustua taas uuteen jälkeläiseen. Lapset olisivat varmasti iloisia pikkusisaruksesta. Isovanhemmat olisivat riemuissaan. Tai no, itse asiassa – isovanhemmilta ei kysytä.

Voisinpa kysyä tulevalta lapselta. Haluaisitko syntyä? Vai haluatko päinvastoin pysytellä kaukana tästä hullunmyllystä, jota elämäksi kutsutaan? Haluatko tulla osaksi tätä itsensä katastrofin partaalle ajanutta, aika järkyttävää ihmiskuntaa? Vai oletko yhtä kauhistunut kuin minä tästä luonnon meille tekemästä hedelmöityskepposesta? Kärsisitkö täällä, vai tulisiko sinusta onnellinen? Tulisiko sinusta silti onnellinen, vaikka minä välillä romahtelisin äitiyden vastuun alla, tai kohtelisin sinua pelkkänä ikävänä velvollisuutena, jos masennuskausi käy taas päälle?

Mutta en voi kysyä, koska ketään ei vielä ole olemassa. On vain muutaman viikon ajan sisälläni kehittynyt möhkäle solukkoa, jossa sykkii jokin, josta voisi kehittyä vauvan elimistö, hermosto ja aivotoiminta.

En tiedä. En todellakaan tiedä.

Kirjoitan raskausuutiset watsappissa kavereille ja siskoille, ja saan paljon myötätuntoisia viestejä, tsemppiä vaikean päätöksen tekemiseen ja lupauksia olla henkisenä tukena joka tapauksessa. Vaikka joskus, etenkin viime vuosina, olen tuntenut yksinäisyyttä, nyt tajuan olevani onnekas, että elämässäni on näin monia luotettavia ihmisiä.

Ainoa, joka soittaa, on kuitenkin äiti. Kuulen jo äänestä, että vauvoja rakastava äitini ratkeaa riemusta eikä ole tullut ajatelleeksikaan, ettemmekö antaisi kierukkaa uhmanneen raskauden jatkua. Teen varovaisesti selväksi, että minulle tämä ei ole yksiselitteisesti ilouutinen, vaan aiomme pohtia kaikki vaihtoehdot läpi. ”Jaa, no niin, teidän päätöshän se on”, hän toteaa oudolla äänellä – ja jatkaa sitten vielä kymmenen minuuttia selittämällä, miten työt ja muu elämä kyllä odottavat ja järjestyvät (ehkä hänellä aikanaan, mutta miten mahtaa olla nelikymppisen pätkätyöläisen ja aloittelevan yrittäjän laita), miten hän kyllä auttaa vauvanhoidossa (vaikka asuukin 200km päässä ja hänellä on jo ennestään kahden käden sormilla laskettava määrä lastenlapsia), miten ihanaa ylipäätään on kun on paljon lapsia ympärillä (itse tosin kaipaan introvertimpana ihmisenä lähinnä rauhaa) ja miten vauva-ajan kauhistelun sijaan täytyy ajatella pitkällä tähtäimellä, siihen kun lapsi on vähän isompi (tästä olen samaa mieltä, siis siinä tapauksessa, että lapsesta tosiaan tulee terve ja onnellinen pikku vesseli kaikista niistä riskeistä huolimatta, joita ikäni, mielenterveyteni ja aina vähän vinksallaan oleva maailmantilanne ihmistaimelle luovat). Äitini on aivan ihana tarjotessaan auliisti tukeaan perhe-elämässä selviytymiseen, mutta hän ei näytä ollenkaan tajuavan, miltä tämä minusta tuntuu.

Viiden minuutin kuluttua, ollessani jo myöhässä töistä hän soittaa uudelleen ja kertoo, että ”isäsikin oli sitä mieltä, että ette kai te nyt mitään keskeytystä ajattele”, kehottaa miettimään rauhassa (kyllä äiti, mielellämme miettisimme nyt rauhassa, kunhan vain meitä ei ahdisteltaisi abortinvastaisilla propagandapuheluilla!) ja aloittaa uuden litanian siitä, miten paljon onnea heille ovat kaikki pikkusisarukseni tuottaneet, pelastaneet avioliiton ja ties mitä. Siinä vaiheessa sanon kiitos ja näkemiin, lyön luurin korvaan ja tuloksena on perhekonflikti, jota en todellakaan juuri tähän päivään olisi kaivannut.

Itken ja olen shokissa. Tietysti siitä, että olen täysin yllättäen, ehkäisyyn luottaen joutunut tällaiseen tilanteeseen, mutta myös siitä, miten epähienotunteiset vanhemmat minulla on.

Seuraavat 24 tuntia vuoroin itken ja vuoroin vain olen, voin pahoin ja tuijotan tyhjyyteen.