Olen alkanut pelätä, että tämä on normaali, kohdunsisäinen raskaus. Raportoituani shokkitilanteesta heti paikalla kahdeksalle kaverille ja kahdelle siskolle sekä äidille, joku tiesi heti kertoa serkustaan, jonka kolmas lapsi oli syntynyt ehkäisykierukka kädessään. Mitään alavatsakipuja tai muita kohdunulkoisen raskauden selkeitä oireita minulla ei toistaiseksi ole, pienenpientä tiputteluvuotoa lukuunottamatta.

Mitä ihmettä teen, jos olen oikeasti raskaana?

Juuri kun olin hetken uskonut kohtaloon, henkimaailman johdatukseen tai siihen, että minunkin elämälläni on tarkoitus. Olin löytänyt oman juttuni, alkanut tehdä töitä ja pystynyt oikeasti auttamaan ihmisiä, hakenut starttirahaa ja hankkinut yhteistyökumppanit oman yrityksen perustamiseksi. Tuntui, että minua vietiin oikeaan suuntaan. Ja sitten tämä: täysin ennelta-arvaamaton kylmä suihku kaikelle, mitä elämästäni olin tästä eteenpäin ajatellut.

Voin pahoin.

Raskaushormonit ovat jo alkaneet huolehtia siitä, että kaikki ällöttää. Mikään, mistä ennen pidin, ei tuota iloa. On vain omaa latuaan kulkeva keho, joka jyrää tieltään kaiken muun, keinolla millä hyvänsä. Se tuntuu epäreilulta siinäkin mielessä, että tiedän miten moni omistakin ystävistäni tekisi melkein mitä vain saadakseen sen toivomansa ensimmäisen tai toisen lapsen – ja sitten minä pamahdan paksuksi ehkäisystä huolimatta, kaiken lisäksi lapsiperheellisten väsyneellä tahdilla pari kertaa kuussa seksiä harrastaen.

Asemalta tullessa kävelen keskustan merenlahdella katselemassa vesilintuja ja vaellan sitten bussipysäkille. Tie on suljettu. Ihmisiä seisoskelee kadunvierustoilla. Mitä täällä odotetaan, kysäisen yhdeltä. ”Paraatia!” Hän vastaa. Mitä paraatia, ihmettelen. ”Puolustusvoimain!” Samassa kahdeksan hävittäjää lentää muodostelmassa yli.

Että piti tämäkin nähdä: armeija vyöryy halki kotikaupungin. Maailma, jossa aseet puhuvat. Onko tämä nyt ollenkaan sopiva paikka lapselle?

Fiksuinta ja helpointa olisi keskeyttää raskaus heti. Vaikka kuparikierukka epäonnistuikin sille luotetussa tehtävässään estää hedelmöittyneen munasolun kiinnittyminen, voisin itse vielä irrottaa alkion kohtuni seinämästä lääkkeiden avulla. Kuinka kivuliasta tai helppoa se on, siitä minulla ei ole kokemusta.

Yhdellä kavereistani on. Hän on kahden lapsen äiti, joka abortoi aviokriisin keskellä vahingossa alkaneen raskauden varhaisilla viikoilla. Muistan, miten hän (jonkinasteisesta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta) koki asiasta pelkkää helpotusta.

Siinä siis pelastus. Sekä minulle että solumöykylle, jonka ei tarvitse ensinkään tulla ihmiseksi tähän hulluun maailmaan eikä kärsiä ei-toivottuna lapsena mahdollisesti katkeroituvan ja välinpitämättömän, mielialoiltaan ailahtelevan äidin huomasta. Äitiys ei koskaan ole ollut minulle itsestäänselvä toive – tai paremminkin, en ole ollut varma, onko itsekäs haluni kokea vanhemmuutta (saati sitten paljon puhuttu tarve maksattaa eläkkeensä jollakulla) pätevä syy tuupata maailmaan yhä lisää porukkaa. Silti olen saanut jo kaksi ihanaa, tervettä lasta, joista olen kiitollinen ja jotka riittävät meille.

Enää en todellakaan halua kokea yhtään lisää vanhemmuutta. Valvomiset, kakkavaipat, huutoitkut ja se kaikki… saa minut tuupertumaan epätoivosta jo pelkkänä ajatuksenakin. Mutta miksi sitten ilmiselvä päätös raskauden keskeyttämisestä tuntuu sittenkin niin vaikealta?

Toivon, että tämä on kohdunulkoinen raskaus eikä minun tarvitse tehdä mitään päätöksiä.

Kamala nälkä. Pakko saada ruokaa. Kävelen ohi metsän, jonne olin menossa lenkille, ohi kahvilan – suljettu, voi ei! – ja kiihtyvällä vauhdilla kohti markettia. Aamun perinteinen aloitus, kahvi ja banaani, ei selvästi tänään riitäkään.

Marketille on ylämäki. Selviänkö sinne asti, mielessä häivähtää. Heikottava sudennälkä silmissäni ryntään viimein heiluriporteista sisään kohti notkuvia hedelmähyllyjä. Poimin koriin banaanitertun, paistopisteen antimia ja pillimehun, suuntaan kassalle ja maksan. Heti kassan jälkeen pureudun fetajuustokolmioon. Pelastus!

Taisi olla eilisen jumpan takia vajausta hiilihydraateista, tuumaan ja jatkan tyytyväisenä päivääni. Siis nelikymppisen, vihdoin perhe-elämän kurimuksesta kohti omaa kutsumustaan kulkevan, innolla vaihdevuosien jälkeistä hormonaalista rauhaa odottavan keski-ikäisen ihmisen ihmisen onnellista päivää.

Illalla katselen kalenteria ja pohdiskelin kuukautisten myöhästymistä kahdella viikolla. Tällaista se varmaan tässä iässä alkaa olla, tuumin tyytyväisenä. Vähitellen kuukautishässäkät harvenevat ja lopulta loppuvat kokonaan. Alkavat varsinaiset oman elämän voimavuodet! Näin itseni kulkemassa Minna Canthin, Aira Samulinin ja muiden nelikymppisenä uransa aloittaneiden hahmojen jalanjäljissä. Okei, ehkä ensimmäiset parikymmentä aikuisvuottani menivät opiskelupaikoissa haahuiluun, mielenterveyssolmujen ja parisuhdesotkujen selvittelyyn, sekalaisissa osa-aikatöissä sompailuun sekä raskauksista, synnytyksistä, imetyksistä, vauvavuosista ja keskenmenoista toipumiseen, mutta nyt! Nyt kohtalo on osoittanut minulle uuden suunnan omalla työpolullani, oman kutsumukseni parissa, oman itsenäisen toimeentulon. Kaikki on valmista syksyä varten, jolloin oma yritykseni starttaa.

Seuraavana päivänä kaikki alkaa oksettaa.

Mutustan pullaa kahvilassa yhteistyökumppanini kanssa ja koko idea alkaa yhtäkkiä etoa. Palaverin jälkeen etova olo ei mene ohi. Se jatkuu seuraavaan päivään, ja sitä seuraavaan. Kaikki ideani, jotka vaikuttivat niin hyviltä, tuntuvat nyt täysin toteuttamiskelvottomilta. Tahdon vain mennä kotiin ja hengittää raikasta, mieluiten sateisen metsän tuoksuista ilmaa.

Sitä seuraavana päivänä arvaan jo. Merkit ovat kovin tutut.

Mies hymähtelee, kun viikonloppureissuun lähtiessä haluan käydä vielä apteekin kautta hakemassa raskaustestin. Sulla on varmaan joku päiväkodista saatu oksutauti, hän uumoilee.

Junan vessassa odotan hiljaisuudessa minuutit, joina punainen väri hyvin hitaasti leviää testitikun ikkunaan. Tulos on selkeä.

Hetkenä, jolloin jälleen kerran näen kaksi viivaa positiivisessa raskaustestissä, lakkaan uskomasta kohtaloon, Jumalaan tai yhtään mihinkään muuhunkaan. Tajuan kirkkaasti, että kaikki elämässä ja kuolemassa on silkkaa sokeaa sattumaa: se, mihin voikukan hahtuva sattuu laskeutumaan, minne jänis kakkaa männyn siemenen, kuka sattuu jäämään auton alle ja kenessä syöpäsolu leviää. Ei suunnitelmaa, ei tarkoitusta: vain luonnon kaoottinen vyöry joka suuntaan, minne sen luova ja tuhoava voima suinkin pääsee etenemään.

Nyt se on taas minun kohdussani.

Keski-ikäisen, kuparikierukkaa uskollisesti käyttäneen naisen kohdussa.

Mikään ehkäisy ei ole sataprosenttisen varma, niinhän sitä sanotaan. En vain ollut uskonut, että se koskisi juuri minua. Sisuksiini työnnetyn, tulvamaiset kuukautiset aiheuttavan mutta muuten harvinaisen sivuvaikutuksettoman kuparikierukan piti estää tällaiset yllätykset. Sen piti taata, että saisin lähestyä vaihdevuosia kaikessa rauhassa. Neljäkymmentä täytettyäni iloitsin suuresti siitä, että hedelmällisessä iässä olevan, perheellistyvän tai sitä yrittävän naisen miljoonat keholliset murheet ja vaivat olisivat vihdoin kohdallani lopullisesti ohi.

Mutta siinä ne nyt ovat: kaksi viivaa raskaustestissä junan vessassa välillä Helsinki – Turku.

Lapset lukevat kirjoja ja leikkivät vaunun yläkerran liukumäessä ja minä koputan miestäni olkapäälle. ”Raskaustesti vahvasti positiivinen”, kuiskaan ja näen, miten miehen kasvoilla vaihtelee ilmeiden kavalkadi: yllätysestä laajentuneet silmät, venähtänyt naama, sitten epäuskoinen hymy, joka nopeasti siivoutuu pois huolestuneen ja kysyvän ilmeen tieltä.

Tämän täytyy olla kohdunulkoinen raskaus. Niitä kuparikierukka ei ehkäise aivan yhtä tehokkaasti kuin hormonaaliset konstit. Otin kuparikierukan, koska ehkäisyhormonien sivuvaikutukset ovat kohdallani pahat (en nyt puhu veritulppariskistä vaan kokonaan muuttuneesta persoonallisuudesta, jonka e-pillerien aineet hormoniherkälle ja masentuneisuuteen taipuvaiselle ihmiselle luovat.) Kohdunulkoinen raskaus – olkoon sitten niin. Vielä yksi, potentiaaliseti hengenvaarallinen murhe hedelmällisessä iässä olevan naisen kontolle.

Googlaan kohdunulkoisen raskauden. Kolmannes tapauksista hoituu itsestään. Suurin osa solunsalpaajalääkkeillä. Ja ne loput, joihin liittyy ikävämmän kuuloisia asioita – no, ei nyt puhuta niistä.

Ei se auta, kuin mennä tästäkin läpi.

Joskus sitä miettii, eikö miehille voisi keksiä jonkinlaista kestokondomia, joka laitettaisiin päälle kun he täyttävät 14 ja poistettaisiin vain lapsentekotilanteissa.