Aivan kuten moni muu asia jää, jos niistä pitää taukoa, bloggaaminenkin on jäänyt. Ensin tapahtui Pariisi, en pystynyt tuottamaan tekstiä ja kaikki aiheeseensopiva olisi minulta ollut tekopyhää, sitten tapahtui sata muuta asiaa – lähinnä sellaisia jotka verottivat päivästäni jo ne 24 tuntia, eikä mulla ollut sopivaa väliä kirjoittaa. Joulukuu alkoi, ja taukoa oli kertynyt jo niin paljon, etten tiennyt mistä lähteä kirjoittamaan. Moni asia oli jäsentynyt mielessäni, olisin voinut kirjoittaa monesti vaikka mistä, isoista tärkeistä asioista ja pienistä, mutta painoarvoltaan ihan yhtä tärkeistä.
Nyt yritän palata kirjoittamisen pariin, sillä jo viikon olen ollut LOMALLA. En osaa lomailla ollenkaan, en sitten yhtään. Helpompaahan se voisi olla, mikäli olisi rahaa – lähtisin hevonvittuun täältä Riihimäeltä, ylipäätään Suomesta johonkin missä on valoa. Harmaus tuhoaa minua ihan kuten kaikkia muitakin, jotka ovat jo aiheesta puhuneet tuhanteen kertaan. Kävinhän mä Prahassa, mitä edes valitan. Tosin olin siellä neljä päivää, enkä vielä oikein osannut palautua, luoda sitä ihmeellistä lomafiilistä.
Koko joulukuu, oikeastaan marraskuusta alkaen on ollut erilaisten fiilisten hakemista. Tai siitä tehdään sellaista. Etsitään joulufiilistä, joka ei automaattisesti tulekaan kun maa ei olekaan valkoinen, pikemminkin syksy tai jopa alkukevät vallitsee monessa eteläisessä kaupungissa. Mikä se fiilis on, miltä joulun pitäisi tuntua, mikä on se taianomainen, kimalteleva, mutta rauhallinen, ja ennen kaikkea – onnellinen ja kiitollinen. Miksi vitussa pitää olla väkipakolla sellainen, nauttia, olla rauhassa. Liian moni ennen joulua kokee toisen joulukuisen tunteen ”joulustressin”, jokainen tietää mitä tämä sana pitää sisällään, en siihen puutu sen enempää. En vain kykene ymmärtämään, miksi pitää stressata joulustakin. Koko hiton vuosi on stressattu, ja kun kerta joulun pitäisi olla rauhan ja ilon aikaa, siihen ei stressillä päästä. Koko vuosi on painettu tulosta, työmäärä on kasvanut joululomaa kohti tultaessa, näinä pimeinä tunteina – ja sitten pitäisi sekä stressata lahjat ja laatikot että olla rauhassa, joulufiilistellä. En ymmärrä.
Päätin ennen kirjoituksen aloittamista, etten ota paineita sisällöstä, en suunnitellut enkä ajatellut mitä sanoja näytölle tulisi ilmestymään, muuten en vieläkään olisi saanut mitään aikaiseksi. Näin olen edennyt myös jouluni suhteen – vaikka harvoin näin teenkin. Mulla ei ole paineita itse juhlapäivästä, suunnitelmia on vain se, että ilmestyn paikalle, enkä tosiaan tiedä mitä tulen suustani päästämään. Mulla ei ole lahjoja, en lähettänyt kortteja, en kasannut niistä paineita ollenkaan. On mulla pieni lahja jonka löysin sattumalta tosi halvalla mun faijalle, ja aattelin tässä näperrellä äidille lahjan itse, jos saan aikaiseksi. Voisin olla kertakaikkiaan kamala ihminen, hirveä ja ajattelematon, sillä joulussahan lahjat ovat tärkeimpiä. Näin kun oikeasti harva edes vastaa, päätin että kun oikeasti yhdessäolo on se, mitä kaikki joulussa tärkeänä pitävät, olen läsnä ja paikalla. Turhat väkisinostetut lahjat ovat oikeasti turhia, perunalaatikossa maistuu kitkeryys jos se on kiireessä hutaistu, ja ne tärkeimmät – niiden hankkijat ja valmistajat ovat niin väsyneitä, että joulusta ei todella tule mitään muuta kuin vähäpuheisuutta tai ärtymystä. Tietysti lahjojen ostamattomuuteen vaikutti osaltani täydellinen persaukisuus ja Prahan reissu, mutta jokainen todella ymmärtää ettei taideopiskelijalla ole rahaa. Mutta se on sivuseikka.
Koska en ole suosittu bloggaaja, enkä edes tehnyt montaa postausta muutenkaan, minun on ehkä turha kysyä miten te olette voineet näin joulun alla, joulufiiistä etsiessä, joulustressistä välttyessä ja joulukiireen keskellä näin ylipäätään? Oletteko kyenneet olemaan zen? Miten olisi joulu-zen?
