Irti
Kaverini sanoi kesän lopulla, että kaikki loppuu aikanaan. Kertoi tyhjentävästi, kuinka huojentava ajatus se onkaan. Laukoi ehkä vähän itsestäänselvyyksiä, mutta sanat pysäyttivät silti. Olen itse aina sanonut, että elämä on kuin juna. Ihmisiä nousee kyytiin ja pois, itse vaihtaa vaunua, joku käy hetken muualla mutta palaa, mutta tärkeintä on jatkuva liike, vaihtuvuus ja itse matkanteko. Tiedostan jatkuvuuden, muutoksen, liikkeen, ja tiedän sitä tapahtuneen koko elämäni ajan. Aina joku lähtee ja joku uusi tulee. Minulla ei koskaan ole ollut mitään pysyvää, muuta kuin minä itse, enkä ole halunnutkaan niin.
Peruskoulussa olin aina se, joka jätettiin, joka oli se viimeisin vaihtoehto kun ei ketään muutakaan ollut. Viimeisin valinta urheilujoukkueeseen, viimeisin vaihtoehto ihan mihin tahansa. Minut voitiin haukkua, voitiin satuttaa, ja aina annoin anteeksi ja suostuin kaveruuteen, koska minulla ei ollut vaihtoehtoa. Ja olin ihan helvetin tyhmä ja sinisilmäinen. Mutta niin moni muutkin pikkuisena varmasti on, en käy nyt itseäni soimaamaan siitä, etten ole ollut rohkea. Jotain kuitenkin tapahtui, kuudentoista kynnyksellä minä olin se, joka lähti, joka jätti, joka päästi irti kun aika oli kypsä. Löysin siihen voimia, sellaisia, joista en sittemmin ole päästänyt irti.
Ihmettelen aina, kun kuulen puhuttavan elinikäisistä ystävistä, lapsuudenajan kavereista, siitä että päiväkotibestiksen kanssa ollaan yhä paita ja perse kolmikymppisenä. Miten te ihmiset teette sen? Mietin joskus, että olenko huono ystävä, kun minulla ei ole kuin kuuden vuoden takaisia ystäviä, ja niitäkin tasan kaksi. Tekeekö se minusta surkean ystävän, että annan elämän viedä ja luovun hetken ollessa oikea, enkä yritä pitää junavaunuani paikallaan, painaa kenenkään kohdalla hätäjarrua? Tekeekö se minusta huonon ihmisen, kun pistän itseni joka tilanteessa etusijalle? Tähän lisään, että perheeni pistän myös. Itseni ja perheeni.
En kadu yhtäkään kertaa, jona olen jatkanut matkaa. Aina niin on täytynyt tapahtua, ja koen turhaksi yrittää muuta. Muutos on ollut aina hyväksyttävissä, eikä negatiivinen kertaakaan. Toki tunnen ikävää, tietysti, mutta elän kovin tiukasti tässä hetkessä, joten ennemminkin ajatukseni ovat ”mitähän hänelle mahtaa kuulua nykyisin” -tasolla, ei älyttömällä ”voi kun silloin meillä oli niin kivaa, kaipaan niitä aikoja kun” -asenteella. Olen helvetin kiitollinen siitä ajasta, jonka olen jakanut monenkin tärkeän ihmisen kanssa. Se, että joko olosuhteiden pakosta, tai muusta muutoksesta tiet vain ovat erkaantuneet, on toki surullistakin, mutta olen kiitollinen ystävyydestä silloin kun se on ollut sitä parhaimmillaan. Jälkeenpäin, kun sitä on mahdoton ylläpitää, olen yhä onnellinen siitä, mitä oli. Niistä hetkistä jotka olivat, ja johtivat tähän hetkeen. On mieletöntä, että olen voinut tavata ja tuntea niin huikeita ihmisiä.
On mahdotonta pitää yhteyttä, tai olla edes monen ihmisen ystävä kerralla. Tuttavia tosin voi olla, ja nyt olen ensi kertaa elämässäni sellaisessa tilanteessa, että minulla on paljon tuttavia ja kavereita ja tuttuja. Sellaisia, jotka ovat jääneet taaemmas, mutteivat häipyneet kokonaan. Minä tunnen valtavaa kiitollisuutta ystäviäni kohtaan. Olen vihdoin täysin hyväksytty sellaisena jota olen, eikä minun tarvitse olla mitään muuta. Tästä olen kiitollinen myös itselleni, tietysti. En osaa sanoin kuvailla sitä, miten tärkeää minulle, joka kuitenkin nauttii eniten yksinolostaan ja omasta reviiristään on se, että on olemassa sellaiset luottotyypit – ja selkeästi kehkeytymässä pari sellaista lisääkin, joiden kohdalla toivoisi, etteivät tiet koskaan erkane. Vaikka luultavaa onkin, että niin käy. Mutta olen kiitollinen, että olette siinä, nyt.