Viiden ja seitsemän välillä tapahtui monta tärkeää asiaa.

1. Poltin viimeisen tupakkani.
2. Ehdin junaan. Tämä ei sinänsä ole oleellinen tieto, mutta käyttäessäni päivittäin kaksi tuntia junassa, on tärkeää ehtiä oikeaan junaan.
3. Päätin perustaa blogin.
4. Uskalsin kävellä kuntosalille sisälle, esittää tietäväistä ja treenaavaa. Allekirjoitin liittymissopimuksen ja kiersin salia tärkeillen ja saatoin hieman valehdella kysyttäessä mitä tiedän laitteista etukäteen. Tuijotin myös treenaavien lihaksia, ja kuvittelin itselleni kiinteät reidet. JA päätin että ne syntyvät uusissa salivaatteissa (note to self: osta ne, ne motivoivat, tai ainakin poistavat tunaroinnin häpeää).
5. Pääsin järkevään päätökseen neljän maalauksen sarjasta. Tai ne ovat tavallaan yhtä työtä.
6. Siinä se oikeastaan olikin.

Pyörittelen sanaa elämänmuutos mielessäni, mutta en suostu käyttämään sitä, ei se sitä ole. Salille mennessäni mietin mitä sanoisin tiskillä. ”Moi mä haluisin alkaa käymään täällä” (ei ikinä) ”Haluisin salikortin” (voiko niin edes sanoa, onko se liittymissopimus vai asiakkaaksi alkaminen vai mikä vittu). Pelkäsin tilannetta, jossa seisoisin pöllämystyneenä, sen näköisenä että mitä toi täällä tekee, kunnes asiakaspalvelija kysyisi ”Voinko auttaa” ja minä vastaisin ”Öööööö……… Joo…” enkä tietäisi miten jatkaa lausetta.

Olen kuvataideopiskelija, en fitnessmimmi. Tein päätöksen salillelähdöstä koska:

1. Hengästyn juostessani aamujunaan ja noustessani metron liukuportaat kiireellä ylös. En halua sitä enää.
2. Kuvataiteilijoiden fyysinen kunto on todella tärkeää. Kaikkien yleiskunto on tärkeää. Maalaaminen käy pidemmän päälle raskaaksi, olen nytkin aivan uupunut. Lähden kotoa puoli kahdeksan, olen kotona kahdentoista tunnin kuluttua, yleensä. Maalausprosessin fyysisyyden lisäksi henkinen painolasti on valtava. Ei tätä helposti pysty pukemaan sanoiksi, ja koen tarvetta selittää, koska oletan etteivät monet pysty edes ajattelemaan kuinka fyysistä maalaus edes voi olla.
3. Haluaisin kertoa lisää maalarin ammatista.
4. En pääse enää tähän listaukseen mukaan, ja miksi tarvitsisi edes selitellä.

Haluan myös kiinteytyä, vanha ajattelumaailmani kroppaani kohtaan on alkanut tekemään paluuta. En usko että ketään kiinnostaa salille menemiseni syyt enempää.

Kuvataiteilija, ei fitnessmimmi. Voin olla kumpaakin, jos haluan. Sitäpaitsi, kuvitelmat boheemista, päivin öin dokaavasta rentusta, joka ”kierii inspiraation tuskissaan” on so last season. No vanhan koulukunnan taiteilijat varmaan ovat sitä yhä, ja nyt yleistän karkeasti – kyllä minäkin tunnen ikäisiäni taiteilijanretkuja. Tässä työssä on helposti niin henkisen painolastin nujertamana, ja mieli pysyy terveenä kun keho on kunnossa. Kun elämäntavat ovat kunnossa. Kyllä, minä olen yksi niistä, jotka voivat kokemuksella sanoa masennukseen auttavan perusasiat: riittävä uni, ruoka ja liikunta ja sosiaalinen elämä.

Viimeiseksi haluan vielä kertoa, että luin tänään hyvän artikkelin, joka kertoo taiteilijoiden burn-outista: http://performing.artshub.com.au/news-article/career-advice/performing-arts/madeleine-dore/why-we-are-burning-out-in-the-arts-249582