Stop

Mun keho sanoi tiistaiaamuna stop. Pää olisi pakottanut kouluun, vaikka tajusikin, ettei siinä olisi yhtään mitään järkeä. Itkunsekaisena laitoin viestin koulukavereille, miten ahdistaa niin paljon, miten en vain kykene. Etten pysty. Että olisi pakko mutten pysty. Tunnistan burn-outin merkit itsessäni todella hyvin, mutten suostu aina uskomaan, että se tällä kertaa menisi siihen vaikka painaisinkin yhtä täysillä kuin viimeksikin, tai vielä kovempaa. Tunne itseni aina luuseriksi, kun skippaan. Tiistaina tiedostin hyvin miksen pysty. Oli univajetta, kasvanutta ahdistusta, ja tiedättekö – aina ei vain pysty tekemään sitäkään juttua, mikä on itselle parasta.

Minä haluan maalata, ja haluan maalata ammatikseni. En koe ettäkö taiteilija tarvitsisi aina ”inspiraatiota” työskennelläkseen, silloinhan en tekisi hommia juuri ikinä. Taiteen tekeminen kun ei ole sellaista rentoa aivot-narikkaan-puuhaa jossa saa-vaan-maalata ja läiskiä värejä, LUODA. Silti on niitä päiviä, kun siveltimellä maalin siirtäminen pohjalle tuntuu mahdottomalta. Se olisi suorastaan vahingollista, aiheuttaisi pelkkää hallaa. En sano myöskään, että tämä olisi vain taidealan ihmisten juttu, enkä sitä että taiteilijat olisivat herkempiä tai muuten vain liian sensitiivisiä. Nyt lipsun pahasti raiteilta, mutta kerroin tämän vain pienenä sivuhuomautuksena taiteesta, en nyt halua että tämänpäiväiset sanani pyörivät enempää aiheessa.

Tiistaina myös stressasi aloittamaton isompi (maalaus)projekti, lisäksi olin salilla venäyttänyt reiteni ja sattui liikaa edes kävellä, oli poissaoleva olo koko itsessä. Ja nyt täytyy sanoa, ettei tämä ole vain tämä tiistai, tämä on pitkään jatkunut kierre siitä, etten ole pysähtynyt, etten ole ajatellut muuta kuin fuck it mindfuckinfulness. Vitut mistään, aika on järjestelykysymys (isänpäivän kunniaksi, tämän olen oppinut isältäni). Koska tällaisen pään kanssa on mahdoton ymmärtää järjen huutavaa ääntä, sain onnekseni kuulla sanat muualta. Senpä takia minäkin nyt olen teidän järkienne ääni ja kerron teille, rakkaat pimeän ajan ahdistuksesta kärsivät, työkiireen pauloissa olevat ja muuten vaan liikaa raatavat lukijat:

1. Kuuntele kehoasi. Se kertoo muutenkin, milloin tarvitset ruokaa, unta, liikuntaa. Se kyllä kertoo myös, milloin tarvitset vapaapäivän. Tai edes vapaaillan. Rennon hetken. Kupin teetä. Rauhaa. Kyllä, ohjeistan kaikkia ottamaan vapaata silloin kun keho sanoo stop. Ei tarvitse olla toinen jalka haudassa (niinkuin itse aina ajattelen) eikä päälle 40 asteen kuume. Stop-sanan ymmärtää hyvin, mutta silti sen jättää kuulematta. Koska täytyy väkisinkin mennä suorittamaan päivää.
2. Kun ei ole energiaa, ei ole energiaa. Sitä ei saa siitä takaisin, mikä sitä vie. Ei todellakaan saa. Faktahomma.
3. On olemassa niitä juttuja, jotka tuovat energiaa. Niihin pitää keskittyä.
4. Täytyy rauhoittua ainakin kerran päivässä, muuallakin kuin sängyssä juuri ennen nukahtamista.
5. Täytyy pitää huolta perusasioista. Kukaan ei jaksa ilman niitä. Siis unta, ruokaa, liikuntaa, sosiaalista elämää. Esimerkiksi.
6. Silloin kun nautintoa tuovat asiat tuntuvat suorittamiselta, on syytä pysähtyä tarkastelemaan niitä ja elämäänsä.

En ole mikään elämänfilosofioita laukova, enkä varsinkaan joku paulocoelho vaikka nämä asiat ovatkin sellaisia jotka kaikki jo tietävät. Tiedän 22-vuotiaan lyhyellä, naiivilla elämänkokemuksellani, että näitä sanoja täytyy jankata jatkuvasti. Vain koska oikeasti täytyy. Tätä kirjoittaa henkilö, jonka on mahdoton pysähtyä paitsi pakon edessä, ja joka kovasti haluaisi oppia nämä sanat itsekin.

Haluan jakaa teille seuraukset tiistaipäivän skippailusta. Nukuin myöhään ja katselin jakson Gothamia, kiersin kotikaupunkini taidemuseossa ja kirjastossa, kävin omppupiirakkakahvilla ja lähdin vanhempieni luo yöksi. Loppuviikon jaksoin paremmin kuin hyvin, sain stressiprojektini hyvään alkuun, torstaina ja perjantaina tunsin olevani jo niin voimissani että hymyilytti kaikki. Ihan oikeasti. Yhden ylimääräisen vapaan ansiosta.

P.S. Ole itsellesi hyvä. Ja parempi kuin kaikille muille.