Narulla voi korjata melkein kaiken ja muita mökkiajatuksia
Meillä on suvussa pitkät perinteet väliaikaisratkaisuista,konsteista ja epämääräisistä systeemeistä ,joita mökillä on vuosien kuluessa käytetty. Setäni ,joka aikoinaan mökin omisti ,korjasi kolikoilla ja tulitikuilla kaikenlaista mikä heilui. Kuten heiluvaa hellan ritilää laittamalla kolikoita lieden reunuksen alle tai lenkottavaa itikkaverkkoa laittamalla sen reunan alle tulitikkuja niin että yläreunasta itikat eivät enää päässeet tunkemaan sisään. Sedällä oli myös monenlaisia naruviritelmiä ,joita isäni on sittemmin jalostanut. Narulla voi korjata räystäitä, hyllyjä, tikapuita ja etenkin laitureita. Laiturin kunnostus ja kiinnitys on sellainen laji ,jota pitäisi oikeastaan opettaa yliopistossa. Koulukuntia erilaisten laituriviritysten suhteen on ainakin yhtä paljon ,kuin näkemyksiä kansantalouden hoidosta. Yhtä kiisteltyjä aiheitakaan ei ole kovin montaa. Meillä laituriongelma on ratkaistu sekin narulla. Jäät ja vedet kun pyrkivät joka vuosi hakkaamaan laituria irti tai ainakin siirtämään sitä. Jonakin vuonna naapurikin on soutanut sen selältä kiinni. Jo vuosia olemme taklanneet ongelmaa kiinnittämällä laituriin liudan paksuja naruja, jotka sitten kiinnitetään rannan puihin. Näin laituri pysyy ainakin kutakuinkin paikoillaan. Mikään esteettinen ratkaisuhan ei ole kyseessä, mutta kaikkea ei voi saada.
Itse olen jatkanut perinteitä korjailemalla asioita ilmastointiteipillä. Viimeisimpänä olen rakentanut hulevesiputken teipin avulla.Olen lopputuloksesta varsin ylpeä,vaikka kuka tahansa rakentamista hiemankin opiskellut olisi lähinnä järkyttynyt viritelmän nähtyään. Teipillä voi myös tukkia vanhan talon oven pielien nurkkia ,etteivät ampiaiset eksy kesällä sisälle. Ja mitä nyt milloinkin. Aina täytyy olla rulla varastossa yllättäviä tilanteita varten.
Kukaan meistä ei siis osaa oikeasti mitään korjaushommia. Ollaan päteviä vain laudan kantamisessa ja lapiohommissa. Kun kymmenen vuotta jokin kulma mökillä on repsottanut ja olemme kyllästyneet paikkaustoimenpiteisiimme ,soitamme viimein ammattilaisen paikalle. ”Huippuammattilaisia” ,sanoo isä aina kun yksi on kurvannut pois pihasta ,korjattuaan jonkin sellaisen asian parissa tunnissa ,jonka tilapäiseen paikkailuun olemme käyttäneet tuntikausia vuosien kuluessa.
Isoisäni oli puuseppä ,mutta sitä ei uskoisi kun meitä hänestä seuraavia katsoo. Isoisä rakensi itse oman talonkin. Kuullostaa minusta aina ihan uskomattomilta tuollaiset asiat. Jopa nykyaikana ,mutta varsinkin silloin entisaikaan. Sillä tavalla kuin ne silloin oikeasti itse rakennettiin. Lauta ja naula kerrallaan. Ennen kuin mitään elementtejä toimitettiin yhdessä päivässä tyhjälle tontille. Ennen tätä aikaa ,jolloin rakentaminen merkitsee lähinnä erilaisten ratkaisujen tekemistä. Minkälaisia listoja ja keittiötasoja haluaa? Marmoria vai betonia? Ilmalämpöpumppuja ja pinnoitteita, keittiön kaappien ovien vetimiä. Kahvat vai ilman? Nuokin valinnat jo kuullostavat minusta niin uuvuttavilta, etten halua missään nimessä sekaantua mihinkään rakennusprojektiin.
Kun setä kuoli ,puhuimme hautajaisissa niistä naruista. Kaikki tiesivät sedän luovat ratkaisut. Hän istui mieluiten mökin verannalla ja muistutti muita mökkeilijöitä, ettei missään nimessä pitäisi liikaa tehdä mitään hommia kuten haravoida. ”Muistakaa nyt pysähtyä hetkeksi”. Minä olen juuri sitä tyyppiä, joka tekee aina vähän liikaa. Homma kuin homma. Aina voi vielä vähän. Vaikka pimeä jo tulisi. Vaikka kaikki muut olisivat jo lopettaneet. Koitan puolustella itseäni sanomalla ,että tekeminen on minulle olemista. Silloin ajattelen omiani. Ajattelu sujuu aina paremmin ,kun tekee jotain samalla.En ole nojatuolityyppiä. Viimeisenä aina palaan verannalle illalla.
Mökillä puuhatessani mietin kaikkia niitä ihmisiä ,jotka ovat siellä aiemmin puuhanneet omiaan kuten minä nyt. Ehkä teemme samoja, ehkä eri asioita. Niitäkin ihmisiä ajattelen ,joita en koskaan ehtinyt tapaamaan, mutta jotka vanhoissa kuvissa viettivät täällä aikanaan kesiä. Tunnistan kuvista tutut rannan isot kivet ja taustalla rakennukset aiemmissa väreissään,mutta kaikki ihmiset kuvissa ovat jo kauan sitten menneet. Tuttuja piirteitä silti heillä on kuin lainassa. Minulta heille tai heiltä minulle? He uivat samassa rannassa kuin minä, katselivat samaa maisemaa kuin minä nyt. Ehkä siirtelivät samoja kiviä pihalla ja koskivat samaan ovenripaan satakertaa päivässä, kuten minä nyt.Uurastan heidän kanssaan. Ja sitten toisaalta tulevaa ajatellen. Nyt jos istutan tämä puun, kymmenen vuoden päästä se jo näyttää joltain. Toivon että siitä on iloa vielä joillekin minun jälkeeni. Seuraavistahan ei voi koskaan tietää. Jos lapset päättävät haluta ihan jotain muuta ,niin ehkä joku muu eksyy tänne ja on sitä mieltä että puu tuli istutettua juuri oikealle paikalle. Sitten joskus vuosien , vuosien päästä. Sitä ennen ajattelin kyllä itse asua täällä itsepäisenä mummelina. Sellaisena joka ei suostu muuttamaan palvelukotiin, vaikka kaikki sukulaiset käyvät maanittelemassa vuorotellen. Olen sitten se muori joka lumisina talvina lykkää lunta kolalla ulkoseinien viereen lämmikkeeksi pakkasta vastaan. Se joka katsoo ovelasti kun puhutaan kerrostaloista ja kahdesta lämpimästä ateriasta päivässä. Itsepäinen junttura.
