This must be the place

Useampi vuosi menee ja palaan paikkaan, josta halusin vain äkkiä pois. Muistan että viimeeksi mietin ,”Miten se aika nyt kulkee niin hitaasti”:kolme viikkoa jäljellä, kaksi viikkoa jäljellä ja sitten viimeiset päivätkin tuntui kulkevan hidastettuina. Se perinteinen tilanne: kun kaikki on ihanaa niin aika vain lentää. Ja silloin vain mateli. Silloin aiemmalla kerralla oli tunne ,etten ollut yhtään tervetullut. Olin ylimääräinen joka paikassa missä seisoin. Joku puhui aina ylitseni toiselle. En osannut vastata kysymyksiin joita yllättäen esitettiin. Muilla tuntui olevan suora katse ja selkeät mielipiteet ja ainakin vuosien kokemusta taustalla. Huokaisin jokaisen päivän jälkeen ( ,ja ennen)

Ennen paluuta en saanut nukuttua. Oli huono olo koko matkan ratikalla perille asti. Ja jostain kumman syystä tällä kertaa , ensimmäisen päivän jälkeen,koin että olin tervetullut. Ei tuntunut että jokui puhui ylitseni.En tuntenut jääväni syrjään. En ole koskaan pystynyt osallistumaan rennosti ison kahvihuoneporukan kovaääniseen vitsin heittoon, mutta nyt se ei jotenkin haitannut itseäkään. En suunnitellutkaan sanovani mitään, eikä haitannut. Kahvihuonehetket on vaan hetkiä. Ja oli kiva kuunnella niitä jotka tykkää viihdyttää. Oli tunne ,että muut eivät ole kuitenkaan niin paljon viisaampia kuin ehkä kuvittelin  ja kun kysyin tyhmiä kysymyksiä selvisi ,ettei niihin oikein ollut edes yksinkertaisia vastauksia. Eli ei kai ne sitten niin tyhmiä olleetkaan.

Samoin  käy joskus toisin päin. Joku porukka jolla on ollut hauskaa aikaisemmin ,onkin tauon jälkeen jotenkin erilainen. Puhe on työlästä ja vaikeaa. Ihmiset ja niiden elämät ovat vain liukuneet kauemmaksi toisistaan ja on  vaikea löytää sitä jotain rytmiä, jolla aiemmin toimittiin.

Ensimmäisen päivän jälkeen kotiin kävellessä mietin oliko se paikka muuttunut vai olinko itse muuttunut. Ehkä moni pieni asia oli muuttanut paikkaansa ,vaikka olikin vaikea osoittaa mikä ja missä. Aika kuluu ja joskus tutut paikat ja ihmisetkin muuttuvat. Onneksi ja epäonneksi. ” This must be the place”. Lause jotenkin pyörii mielessäni seuraavat paikat. Jotain tuttua jota katsoo pidempään, koska ei ole nähnyt sitä aikoihin ja miettii oliko se tällainen silloin joskus. Sama hämmennys kuin jos kävisi mummolan leikkimökissä vuosien jälkeen ja oven ripa tuntuu samalta sormiin kuin aiemminkin, mutta kaikki on jotenkin kutistunut. Samat lattian narinat ja puun tuoksu. Jotain muistaa kädet, jotain muistaa korvat ja jotain muistaa mieli.Ja siitä ei ole ihan varma mitä on unohtanut.

”This must be the place ” on myös  vähän oudon elokuvan nimi jossa Sean Penn näytteli vanhaa erakoitunutta rocktähteä. Kummallinen elokuva jonka analyysejä en halunnut lukea. Minulle riitti oikein hyvin että päähenkilö ja tapahtumatkin jäivät osin vähän selittämättömiksi. ” This must be the place” on vielä lisäksi Talking Headsin kappale , joka soi elokuvassakin. Lause joka voi tarkoittaa aina eri asioita. Siksi kai se on jäänyt päähän soimaan. Jos nyt pelkkä lause voi jäädä päähän soimaan.