Istanbulin kissat
En oikeastaan pidä kissoista. Aina kun niitä yrittää silittää täytyy olla varuillaan tuleeko takaisin räppäys kynsillä. Mutta ihana niitä on katsella, varsinkin Yle Areenasta löytyvässä dokumentissa Istanbulin kissat.
Kissoja ja ihmisiä Istanbulin kaduilla. Ja mitä ne katukissat merkitsevät ihmisille. Siinä onkin jotain taikaa. Ehkä maissa joissa on lapsesta asti kasvettu vahvasti uskoon ihmiset näkevät jumalan, merkitystä ja viestejä kissoissakin enemmän kuin me täällä järkevässä pohjolassa. Olen vähän oudosti kateellinenkin tästä. Maailma näyttäytyisi varmasti erilailla jos olisi lapsesta asti kuullut kertomuksia joissa pienilläkin asioilla voi olla suuria merkityksiä. En usko että moni suomalainen puhuisi kissoista niin kuin dokumentissa tavalliset ihmiset puhuvat kissoista. Kissat kun eivät ole heille vain vaivalloisia katukissoja vaan persoonia. Ja niitä kuuluu ruokkia ja silittää ,tai ei kuulu,vaan se on oikeastaan etuoikeus että kissa on valinnut pyytää juuri sinulta ruokaa. Jollekin kissa viestii siitäkin että Jumala on hänestä välittänyt ,kun hänellä on kissoja elämässään. Niillä on tarkoitus ja viestejä. Ehkä ihmiset jotka välittävät ja näkevät kissoissakin viestejä näkevät niitä helpommin myös muissa ihmisissä.
Meillä oli aikanaan , ei niin kovin kauan sitten mummola maalla jossa vierailuun kuului aina pörheän kissan silittely. Se oli juuri sellainen omanarvon tuntoinen komea tapaus joka sai tuntemaan kiitollisuutta jos se salli silittää. Joskus tuli käpälästä jos hetki ei ollut oikea. Se kuului kalustoon ja vanhaan rintamamiestaloon. Oikeastaan talossa oli aina ollut kissa, seuraava sukupolvi seurasi aina edellistä. Kukaan ei oikein muistanut monesko kissa oli kyseessä. Kun mummo kuoli suru jotenkin kiteytyi kissaan jolle ei löytynyt uutta kotia. Tallessa on vieläkin valokuva ,jossa on kissa viimeisen kerran kuvattuna rintamamiestalon ikkunalaudalla kun mummoakaan ei enää ollut. Sitäkin kissaa, ja mummolaa, tuli taas ikävä tätä dokumenttia katsellessa.
Olen kerran käynyt Istanbulissa ja mieleen jäivät sadat öljytankkerit ja rahtilavat kaupungin edessä. Ja kissat joita norkoili milloin missäkin. Osa varsin kapisen näköisinä osa kadun omistajan oloisina. Dokumentti muistuttaa paljon muistikuviani Istanbulista. Oli vähän kuin pieni lomamatka kun katsoin tämän. Suositus tästä! Kissojen katsominen on aika hypnoottista.
