Vanhempi on lapsen tausta

Otsikon ajatus oli Riikka Pulkkisen kirjassa Lasten planeetta. Romaanin yksi juoni seuraa eroavaa pariskuntaa ,jolla on pieni lapsi. Nainen toivoo ,että ero vaikuttaisi lapseen mahdollisimman vähän .Hänestä vanhemman pitäisi olla lapsen tausta. Ei sellainen päähenkilö joka eroamalla  tai  ehkä joskus  uudella parisuhteella häiritsee lapsen olemista. Hän kokee syyllisyyttä erosta ja miettii ,että pettää sen millainen vanhemman kuulusi olla :turvallinen ja vähän tylsäkin, liikkumaton. Sellainen ettei lapsen täytyisi keskittyä miettimään miten vanhemmalla menee ,eikä vanhemman pitäisi järkyttää lapsen maailmaa enempää kuin on pakko.Lapsen pitäisi saada keskittyä kaikkeen muuhun:itseensä, ympäristöönsä ja muihin ihmisiin; olemiseen ilman että se turvallinen tausta häilyy. Tuo” tausta ”sana jäi mieleen leijumaan.

Vaikka omat lapset ovat vielä pieniä ja tiedän suurin piirtein kaiken ,mitä niiden elämässä tapahtuu ja niiden ajatuksistakin osaan varmaan vielä arvata suurimman osan ,mietityttää miten niille osaa antaa tarpeeksi tilaa kun ne kasvavat. Ja että kuitenkin säilyisi yhteys.
Ettei olisi se ylihuolehtiva ja sekaantuva äiti, mutta että olisi jonkunlainen häilymätön tausta, josta lapsi ei olisi epävarma. Että pysyisi väylä sittenkin ,kun ne ovat monta vuotta vanhempia.  Varsinkin pojat tuntuvat lipuvan kasvaessaan aika kauas. Mutta kai se on vähän tarkoituskin.

Olen syntynyt 80-luvulla ja muistikuvissani minun tai kavereitteni vanhemmat eivät olleet aivan kauhean kiinnostuneita siitä ,mitä milloinkin puuhasimme ,ainakaan enää siinä vaiheessa kun olimme kouluiässä. Turvaa toi varmaankin rauhallinen lähiseutu ja se ,että kaikkien kavereitten vanhemmat lähialueella tunsivat ainakin jotenkuten toisensa. Ei haitannut vaikka ei ollut kännyköitä lapsen olinpaikan jäljittämiseen. Saimme vapaasti pyöriä lähimetsissä ja kavereiden pihoilla . Kunhan nyt illaksi kotiin.

Kummalla tavalla nimenomaan se ,että vanhemmat eivät vaikuttaneet liian kiinnostuneilta puuhistani ja ajatuksistani loi vapauden tunteen. Muistikuvissani isä luki sohvalla kirjoja ja äiti korjasi opiskelijoiden papereita tai hääräsi jotain keittiössä. Mielestäni he vaikuttivat tyytyväisiltä ja keskittyneiltä omiin asioihinsa. Minulle se sopi erinomaisesti. Siihen aikaan kukaan ei kauheasti sparrannut omia lapsiaan suuriin suorituksiin. Vanhempieni nuoruudessa vielä vähemmän. Silloin lapset olivat vielä enemmän omillaan ja usein vähän pakostakin huolehtivat muista sisaruksista. Joten vanhempieni mittapuulla he olivat varmaankin omasta mielestään hyvin osallistuvia kasvattajia.

Taustan häilyntä tuli joskus vastaan kavereitten perheissä. Kun ensimmäisen kaverin vanhemmat erosivat se kuullosti pelottavalta. Kaveri muutti toiseen asuntoon ja oli viikonloppuja isänsä luona ,jota en koskaan nähnyt. Kaveri ei ollut ainakaan suuremmin poissa tolaltaan, esitteli vain ylpeästi julisteilla tapetoidun uuden huoneen ja niin me molemmat ikäänkuin kohautimme hartioitamme ja lähdimme rannalle. Tietysti monen kaverin vanhemmat erosivat vuosien mittaan ja asia tuli kaikille tutuksi ,jos ei nyt ihan omalle kohdalle sattunutkaan.  Kai se joittenkin kohdalla tärisytti taustaa enemmän kuin toisten. Omalla kohdallani se olisi ollut maanjäristys, niin tottunut olin rauhallisiin kotioloihin. Niinpä olin yllättynyt kuinka vähillä puheilla joidenkin perheiden erot  menivät ja lasten uudet huoneet tulivat. Mutta kai niissä perheissä ,se ei ollut lapsille mikään yllätys. Joskus jopa mietin ,että omat kotiolot olivat liiankin rauhalliset: menen edelleen aivan lukkoon ,jos joku vain korottaakin ääntään.Vähän pumpulissa kasvanut.

80- ja 90 -luvuista on moni asia muuttunut enkä oikein tiedä millä säännöillä nykyisin pelataan ,kun lapset kasvavat sen verran isommiksi että niillä on omaa tilaa ja aikaa ja äiti ei voi seurailla jatkuvasti niiden tekemisiä saati ajatuksia. En tiedä vielä milloin ne voivat liikkua yksin kodin ulkopuolella, ,miten niiden nettiä rajoitetaan , mistä säännöistä pitää sopia. Mikä on sallittu määrä kyttäämistä ja ymmärränkö hellittää oikeissa kohdissa.

Nyt vasta on tullut mieleen että vahempani todellisuudessa taisivat tietää paljon enemmän asioistani  kuin ottivat puheeksi kanssani. Mutta kunnioituksesta omaa tilaa kohtaan jättivät puuttumatta ,jos mitään merkittävää ongelmaa ei ollut havaittavissa.
Toivoisin että osaisin antaa lapsille sitä tilaa ja olla sellainen tausta johon lasten ei tarvitsisi kauheasti keskittyä. Että voisivat keskittyä kaikkeen muuhun.

Pulkkisen kirjassa on muutenkin aika todentuntuisia kuvauksia siitä ,miten vanhemmat alkavat etääntyä kun vauva saapuu.Lukusuositus kirjalle.

Järvi näytti tänä iltana saippuakuplavedeltä.