Samanlaisuuden kamaluus ja toivo

Naapurilla on samanlainen takki ja melkein samanlaiset lastenvaunut. Vähän kiusallista.

Kaupan jonossa kolmella seuraavalla naisella on melkein samanlainen pörröinen pipo hieman eri väreissä.Vähän hymyilyttää.

Leikkipuiston pihalla vertaillaan ruokakassipalveluja. Puuduttavaa.

Työpaikan pyöräparkissa on minun ja aika monen muun samanmerkkiset hieman retrot pyörät. Tuskastuttavaa.

Kaikki haluavat asunnon sieltä samalta alueelta ja kun ovat muuttaneet sinne laittavat kattoon samanlaiset lamput ja lattioille samanlaiset matot.

Kaikki puhuvat sijoittamisesta. Metrossa kaksi vanhaa naista opastaa maahanmuuttajaa kuinka säästäminen aloitetaan. Kotouttaa voi kai näinkin.

Ärsyttävää ja puuduttavaa. Kuinka me kaikki olemme osa parvea. Aina lentelemme samaan suuntaan.

Mutta siinä se toivo taitaa piilläkin.

Kun haluamme niitä samoja arkisia asioita se tarkoittaa että haluamme yleensä myös samoja isompia asioita ja mietimme samoja huolia.

Toivomme lapsille hyvää, rauhallista ja vähän tylsääkin lapsuutta ja olemme huolissamme netin vyöryvästä vallasta.

Toivomme että lapsemme voivat luottaaa muihin aikuisiin ja haluamme siksi itsekin olla luotettavia aikuisia.

Haluamme luontomatkailla ja lähimatkailla.

Junat ovat loppuunmyytyjä viikonloppujen kotimaan matkoille ja aika moni on jo hotellilomaillut omassa kaupungissaan.

Mökkeilykin alkaa olla taas voimissaan kun lentämisen aiheuttama syyllisyys pilaa osan lomatunnelmaa. (Ja jos lentää ,pitäisi ainakin muistaa korostaa tutuille että on kyllä vähentänyt lentämistä.)

Valitsemme ehkä tehdä töitä vähemmän jotta saisimme olla enemmän lastemme kanssa nyt kun niitä vielä kiinnostaa.

Kun huomaan että junassa vastapäätä istuvalla naisella on samanlaiset saappaat kuin minulla koitan ajatella:

Vaikka valitsemme itse olemme joukkona matkalla samaan suuntaan.