FOMO lapsen puolesta
Minut valtaa usein toisen luokan outo FOMO, kun sukulainen lapsineen on käynyt kylässä. Sukulainen kertoo mitä kaikkea sen lapset ovat sitten viime näkemän harrastaneet ja kuinka hoplop-synttäreissä on ollut 10 kaveria ja mitä uuteen lasten huoneeseen on hankittu. Tilannetta usein korostaa vielä se ,että sukulaisen lapsilla on siistejä ja mätsääviä vaatteita ,kun taas oma lapseni haluaa sitkeästi pukea lempininjapaitansa päälleen ,vaikka se onkin aivan pesussa haalistunut ja neonvärit särkevät silti silmiä.Vierailun jälkeen on aina vähän väsähtänyt ja ärtynyt olo. Mietin pitäisikö lapsi kuitenkin ilmoittaa johonkin joukkueeseen syksyllä ,vaikka se ei ole yhtään innostunut joukkuelajeista. Ja mitäs nyt kun lapsella ei ole 10 kaveria ,jotka kutsuisi synttäreille? Olen vielä varsin laiska synttäreiden järjestäjä. Väsyttää kaikki prinsessakakkujen kuvatkin somessa.
Olen vähän matalan riman äiti ,kun on kyse synttäreistä. Yleensä on kutsuttu joku kaveri lapsineen kakulle tai tehty retki saareen eväiden kanssa pienellä porukalla. Lapsi ei ole onneksi vielä kysellytkään isompien synttärispektaakkelien perään ,joten olen päässyt vielä helpolla. Lupaan sitten ryhdistäytyä. Jotkut ovat luonnostaan hyviä juhlien järjestäjiä ja tykkäävvät tehdä kaiken kuppikakuista alkaen itse. Minä ostan mieluiten mansikat ja jäätelön tarjottavaksi ja lintsaan kaikesta muusta.
Nuorena FOMO iski usein ja lujaa. Erityisesti se hiipi esiin viikonloppuisin ja kauniina kevät tai syysiltoina. Tunne, että jossain muualla tapahtui kaikki se tärkeä ,mitä kutsuttiin Elämäksi. Jossain se elämän juna puksutti ohitse ,vaikken ollut ihan varma missä. Kaikki muut olivat varmasti saamassa siitä jossain enemmän irti; mahtavassa seurassa, upean musiikin kanssa, täydellisissä juhlissa tai jossain kaukana täältä näkemässä ja kokemassa kaikkea tärkeää.
En ole vuosiin kokenut FOMOa. En sen jälkeen kun tapasin mieheni . Sen jälkeen en uskonut ,että parempaa seuraa olisi missään muualla tarjolla tai mitään tärkeämpää tapahtuisi missään, vaikka olisimme vain katsoneet Conan O’Brienia illalla kotona ,kun oli maailman kaunein kesäilta ulkona.Vielä vähemmän oli FOMOa sen jälkeen ,kun lapsi saapui. Ei ollut oikein aikaakaan pohtia mitä muualla mahtoi tapahtua ,eikä juuri kiinnostustakaan. Kaikki tärkeä oli ihan siinä.
Nyt odottamaton toisen aallon FOMO alkaa saavuttaa minua yllättävissä tilanteissa. Ja se liittyy aina lapsiin: Mistä he voivat mahdollisesti jäädä paitsi? Saatan alkaa pohtia pitäisikö muuttaa ,kun ei ole sitä pihaa ,jossa ainakin kuvitteellisesti lapset voisivat helposti leikkiä naapurin lasten kanssa ilman jatkuvaa valvomista. Sitä pihaa johon kaikki hankkivat sen trampoliinin. Tai mitä jos lapsi ei pääsekään joka päivä leikkimään jonkun kaverin kanssa ,niin jääkö se jotenkin ulkopuoliseksi? Pitäisikö sen jo harrastaa jotain , että pärjää sitten joukkueessa? Kaikkea tuollaista kummaa. Tekisi mieli ravistella itsestään ne ajatukset pois .Kaikki sellaiset ajatukset ,mistä omat vanhempani 30 vuotta sitten eivät varmaan olleet hetkeäkään huolissaan. Ja silti kasvoin kai ihan toimivaksi ihmiseksi.
Tämä on oikeastaan myös se ajatus mikä rauhoittaa minua. Se etteivät hekään yritäneet tehdä minulle täydellistä lapsuutta ja järjestää kaikkea mahdollista ,vaikka tykkäsivätkin puuhata kanssani. Kukaan ei kai oikein pohtinut kilpavarustelua lasten vaatteiden ,harrastusten, kavereitten ja opetuksen suhteen vielä ihan vähän aikaa sitten. Ajattelen että se lapsi silloin aiemmin on saanut olla ehkä enemmän lapsi ja rauhassa enemmän.
Lasten elämän viilaus on tietysti vain niiden hyväosaisten piirien ongelma. Ongelma perheissä on ihan muut ongelmat. Mutta tuntuu että niissä ns.tavallisissa perheissä joihin meidätkin lasken kuuluvaksi on enempi tuota pohdintaa mitä kaikkea pitäisi olla ,että lapsella olisi hyvä lapsuus ja että se ei jäisi paitsi mistään.
Yhdessä radio-ohjelmassa jota sattumalta kuuntelin pohdittiin ,että kaikki ne harrastukset ja synttärit , tavarat ja taidot joita lapselle aina vain aikaisemmin opetetaan voi olla oikeastaan sille vanhemmalle se mittari ,että on onnistunut vanhempana . Ei niinkään mittari siitä kuinka hyvä lapsuus lapsella on. Lapsihan harvemmin on pahoillaan pidemmän aikaa, vaikka jäisikin joku lelu saamatta tai jokin meno käymättä.
Ajattelen tuon FOMOn iskiessä vastalääkkeeksi usein sellaisia satukirjoja joissa kaikki tuntuu vähän hitaalta. Sellaiset maailmat joissa ei joka hetki tapahdu kauheasti ,vaan joissa on pysähtyneitä ,tuumailevia hetkiä. Niinkuin nyt vaikka muumeissa. Tapahtumien sijaan haluaisin lapsille sellaisen rauhallisen ja hyvällä tavalla vähän tylsänkin lapsuuden, jossa olisi aikaa tuumailla maailman kummallisuuksia ja puuhailla omiaan. Olisi sellainen tunne kuin itsellä lapsuuden ikuisista kesistä, jolloin ei kauheasti tapahtunut mitään ,mutta uitiin, syötiin jätskiä, katseltiin ötököitä ja oltiin vaan.Lasta itseä tuskin FOMO vielä vuosiin vaivaan. Se taitaa olla sellainen tunne joka herää vasta joskus teini-iässä. Täytyy yrittää itse vain vastustaa sitä sinnikkäästi.Varsinkin kun lapsi on vasta neljä, niinkuin se sukulaisen lapsikin.