Aikamatkoja menneeseen
Kaupungit joissa asuin aiemmin.
Ovat kuin aikahyppyjä menneeseen.
Mutta aika ei ole pysähtynyt. Nekin ovat muuttuneet.
Kun linja-auto kääntyy apteekin mutkasta melkein näen itseni istumassa pysäkillä huilukotelon kanssa jonakin kevätpäivänä. Saman pysäkin ohitse poljimme kesällä rannalle. Ylämäkien jälkeen hikisenä hiekalle mäntyjen alle. Jonkun stereoista kuului 74-75, vieläkään en muista esittäjää, mutta aina sen kuullessani ajattelen tuota hetkeä. Rannan vanhassa ravintolassa käydään ostamassa mehujäitä ja palataan pyyhkeille istumaan.Kaverilla on aina erilaiset bikinit, minulla kokouimapuku. En oikeasti juuri pidä rantapäivistä. Palan ja väsyn ensimmäisen tunnin jälkeen. Ennen kuin pääsen takaisin kotiin on taas tuskastuttavan kuuma polkemisen jälkeen. Ja koko ilta menee sen jälkeen hiljaista taloa tai luontoa kuunnellessa Ei oikein jaksa ryhtyä mihinkään.
Seuraavassa tien kaartessa näen melkein kaverin vanhalle talolle. Kaveri teippasi joskus yläasteella huoneensa seinään Apulannan biisin sanat. Ne oli itse kirjoitettu kartongille , rivit vähän viettivät. Seinillä oli vielä ruusukuvioinen tapetti. Katselin iltapäivisin kun kaveri meikkasi: luomivärit, rajaukset ja tukan tupeeraus sokerivedellä. Itse olin ostanut vain peitevoiteen jota levittelin punoittavien finnien päälle huonolla menestyksellä. Olin varmaankin aika läikikäs kirkkaassa valossa. Luulen ettei kukaan teini tekisi moista virhettä tällä Youtuben aikakaudella.
Halusin itsekin siirtyä kukkapaidoista seuraavalle tasolle. Muistan että ostin valkoisen t-paidan jossa rinnuksissa luki isolla ONLY . Tukan laitoin pinneillä pienille sykeröille kuten sillä yhdellä laulajalla Suosikin kannessa. En kuitenkaan ollut yhtä vetävän näköinen kuin kaveri. Se pääsikin aina pari vuotta vanhempien poikien kyytiin ajamaan kylän keskustaa ympäri. En ollut kateellinen vaan enemmän pettynyt siihen ettei enää voitu tehdä niitä juttuja mitä aina aiemmin.
Toisessa kaupungissa pohjoisempana kävelen ohi sen talon jossa asuin yksin kulmahuoneessa. Koko pääkatu on muuttunut mutta talo näyttää samalta. Se yksi ainoa baari missä istuimme usein on yhtä tunkkainen kuin ennenkin ja työntekijät yhtä epäystävällisiä kuin aiemmin. Sydämessä läikähtää. Ja kaveri ei ole muuttunut. Onneksi. Ikävää kuinka kaikki kehittävät itseään ja aikuistuvat. Minullakaan ei ole enää mustaa nahkatakkia eikä repaleista käsilaukkua jota korjailin hakaneuloilla vaan villakangastakki ja vaalea ponnari. Baarin oviaukko on kuin ovi menneeseen.
Lähtiessäni kävelen aukion ohi. Pysäkillä odottaa bussi 30 , niinkuin ennenkin. Se vei silloin sen pojan luo. Muistan aina kuinka tunnistin pojan jo kaukaa siitä kuinka se käveli; vähän kuin huojui puolelta toiselle kädet taskuissa. Joskus se soitti yksiössään minulle Metallicaa. Hetken aikaa osasin One:n alkusoinnut.Kun nukuimme sen yksiössä päiväunia joskus luentojen jälkeen ja avoimesta ikkunasta tuoksui syksy tunnistin onnen.