Äitiä nyt vähän kiukuttaa
Kai sitä äitiäkin nyt välillä kiukuttaa. Aina kun kuulen lastenpsykiatri Jari Sinkkosen puhumassa viisaita radiossa tai televisiossa mietin että hänen pitäisi muuttaa meille asumaan ja kertoa vähän väliä että ” ihan hyvin sinä pärjäät”. Viimeeksi kuulin ohimennen hänen sanovan aamutelevisiossa että ”ei lapsi tarvitse mitään täydellistä arkea, vaan ihan tavallista ja turvallista olemista” .Ja että ”ei vanhemman täydy heti leppyä kun lapsi on tehnyt jotain tyhmää. Lapselle on tärkeää nähdä kaikenlaisia tunteita.” Välillä sitten mietin, että on se hyvä, että Jari ei todellakaan asu meillä;kun kaikilla tuntuu olevan hermo kireällä ja melu on sellainen ,että mietin milloin alakerran naapuri tulee ovelle koputtelemaan.
Minua salaa aina nauratti kun lapsena kaverin äidillä meni hermot. Se oli ja on edelleen lempeimpiä ja ymmärtäväisimpiä ihmisiä joita tunnen . Muistan että se venyi aina varsin pitkälle ennen kuin kymmenennen kauniin pyynnön ja suostuttelun jälkeen yhtäkkiä totesi: ”Hemmetti!” kiukkuiseen sävyyn ja marssi pois. Mutta se ei kyllä ollut mitenkään pelottava ratkeaminen ,vaan enemmän jotenkin koominen, 10-vuotiaankin mielestä. Oma äitini oli myös äärimmäisen venyvä tapaus. Lapsena muistan kertoneeni hänelle, että hänen pitäisi komentaa enemmän veljeäni eikä koko ajan passata häntä. Luulen että äiti ei ollut koskaan tehnyt mitään periaate päätöksiä lasten kasvatuksesta. Kuten että lapsille ei saa suuttua. Äiti nyt vain oli luonteeltaan sellainen. Kerran muistan äidin todenneen ”Pirskatti!” kun aamukiireessä pyörän kumi oli puhjennut. Mitään muita voimasanoja en ikinä häneltä kuullut. Joskus harvoin äidistä huomasi että se oli kiukkuinen kun se meni ihan hiljaiseksi ja vetäytyi omiin oloihinsa.
On tullut todettua että en ole tullut äitiini. Ensimmäisen lapsen kanssa en muista montaa kertaa hermostuneeni, mutta toisen lapsen myötä kierrokset , älämölö ja kähinä kasvoivat niin että vähän väliä hermoa kiristää. Enkä todellakaan pysty samanlaiseen suoritukseen kuin äitini . Tulee joskus tiuskittua lapsille ja korotettua ääntä ja myös murjotettua. Tästä seuraa tietysti entistä huonompi äiti olo, josta on vaikea saada itsensä tsempattua paremmalle tuulelle. Koitan sitten muistella jotain armollista ,mitä Sinkkonen on joskus sanonut ja toisaalta sitä että tuskin kellään lapsella nyt ihan täydellistä lapsuutta on. Eikä tarvitsekaan.
Välillä toivon että voi kun olisi joku oikein vanha mummo keikkumassa kiikkutuolissa meidän keittiössä ja muistelemassa menneitä ja sitä miten lapsia on kasvatettu ja miten on milloinkin selvitty. Luomassa uskoa että ennenkin on ihan hyviä ihmisiä tullut ,vaikka on ollut vaikka mitä koti-ja peltotöitä tehtävinä vanhemmilla eikä välttämättä niin aikaa lapsia kasvatella. Ja aika kovalla kurilla ne lapset on tainneet historiassa olla verrattuna tähän päivään. Monesti muutoinkin olisi mukava kun olisi sellainen ikivanha mummi lähettyvillä, joka muistelisi miten asiat on ennen tehty ja kertomassa jotain vanhoja viisauksia ja opetuksia. Loisi sellaisen olon että maailma pyörii eteenpäin ja kannattaa katsoa kauas taakse ja eteen eikä jäädä hautomaan jotain hetkellistä kompastumista. Toisi vähän välimatkaa omaan arkeen.
En koskaan tavannut isoäitiäni, mutta hän oli kuuleman mukaan tiukka täti. Hieman ristiriitaista siihen nähden että hänen nimensä oli Tyyne . Hänen yleisin sanontansa kuului:”Jos nyt edes hetkeks sais rauhaa ja hiljaisuutta tähän taloon!”. Sellainen uskomus taitaa olla ,että luonteen piirteet hyppäävät aina yhden sukupolven yli. Taitaa Tyynen luonto puskea minusta esiin. Tyynen puolustukseksi täytyy kyllä sanoa että hänella oli kyllä kuusi lasta ja minulla vain kaksi.