Arvailen taivaan nimeä
Taidan uida vähän kauemmas
Ehkä sieltä näkee paremmin
Kun oon alkanut pelätä
On joku maalannut taivaan
Ja vaikka luulin ja tiedän
On sillä uusi väri joka päivä
Nyt minä arvailen taivaan nimeä
Ootko sä hiljainen tuuli vai pimeä
Joinakin päivinä minun on vaikea uskoa ,että tämä taivas on ollut täällä sata vuotta, tuhat vuotta, miljoona vuotta. Ja että ennen minua on elänyt miljardeja ihmisiä erilaisessa ja samanlaisessa maailmassa. Sama kummallinen olo tulee joskus , kun jään ihmettelemään jotain pientä asiaa. Kuten jotain yksittäistä lehteä jossa juovat risteilevät. Miten se on tullut sellaiseksi? Eeva Kilpi kirjoitti jossain runossaan siitä kuinka puut ja keuhkot ovat samannäköisiä ja sille on syynsä. Tuijotan aaltoa, veden pinnan heijastuksia tai lasta ja koitan ratkaista arvoitusta. Arvoitusta jonka ydin on jotakin sellaista kuin :” Voiko tämä olla sattumaa?” Joillekin ratkaisu on kai jumala , ja ehkä kutsun sitä toistaiseksi siksi ,koska minulla ei ole parempaakaan nimeä sille. Mutta raamatulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.
Olen miettinyt tätä arvoitusta lapsesta lähtien. Joskus harvemmin ja joskus useammin. Oman lapsen syntymän jälkeen mietin tätä arvoitusta päivittäin.Lapsi oli saavuttuaan mysteeri. Katselin sen silmäripsiä ja tummaa katsetta ja mietin mistä se oli tullut. Joku puhuisi mitooseista ja meiooseista ja alkion kehityksestä mutta en minä sitä tarkoittanut. Tuli olo ,että tiesin jonkin salaisuuden.Se ei tuntunut todelliselta. Luulen että tiedän miten se alkaa ,kun sairastuu lapsivuodepsykoosiin. Lakkaa vain uskomasta todellisuuteen. Joku muu ehkä miettii todellisuuden outoutta jonkun muun asian äärellä. En tarkoita että lapsi olisi ainut mysteeri. Itsellä se jotenkin vain laukaisi entistä suuremman hämmennyksen.
Toisinaan tunnen että huojutan talon seiniä ihan vain ajattelemalla jotain yksityiskohtaa kiivaasti. Onko ratkaisu siellä? Varsinkin sillon kun jokin asia on hyvin kaunis ,kuten kesällä hiljainen ranta, mietin että kaikki näyttää maalatulta minua varten. Vähän kuin lavasteelta. Miten sattumasta voisi tulla mitään tällaista?
Taivaalla pilvet sulautuvat ja suutelevat toisiaan ja minun on vaikea uskoa että ne ovat vain vesihöyryä. Todellisuus rakoilee ja käännän katseeni.
Nyt minä arvailen taivaan nimeä
Ootko sä kädessä kiinni vai kiveä
Nyt minä arvailen taivaan nimeä
En tietää saa ikinä
Lainaukset ovat Matti Johannes Koivun kappaleesta Arvailen taivaan nimeä. Ainakin hänkin on siis miettinyt tätä arvoitusta ja luulen että aika moni muukin.