Euroopan valot
”Joku asuu täälläkin”, mietin, kun bussi ajelee läpi lähiön ,missä en yleensä käy. Sama ajatus tulee joskus, kun olen puolivälissä mökkimatkaa; autotiellä peltojen keskellä, kolme tuntia takana ja kaksi edessä,ja harvakseltaan pienet kylät vilahtelevat ohi. ”Joku siis asuu täälläkin”. Ja kuvittelen millaista siellä olisi asua. Millaista olisi astua siellä jossain bussiin aamuisin? Mitä katselisi aamuisin keittiön ikkunasta? Tervehtisikö naapuri ajaessaan ohi? Entä täällä? Täällä, missä on tiuhaan rakennettuja ,vähän kulahtaneen näköisiä kerrostaloja ja rivitalon pätkiä ,joiden ikkunoissa on siellä täällä jouluvaloja. Bussi täyttyy hiljalleen muista kielistä, huiveista ja lapsista jotka on ihonväriin katsomatta topattu talvihaalareihin. Kun menen tällä bussilla ,en yleensä tiedä millä kielellä vieressä istuva puhuu puhelimeen tai lapselleen. Joka vuosi bussissa näyttää enemmän siltä, kuin näytti joskus aiemmin Tukholmassa tai Lontoossa. Ihmiset sekoittuvat ja suuret kaupungit tuhansien kilometrien päässä toisistaan ovat keskenään samanlaisempia, kuin ne suuret kaupungit ja maaseutu saman maan sisällä.
Ei niin kovin kauan sitten asuin lapsuutta pikkukaupungissa. Koulussa ala-asteen rinnakkaisluokalla oli yksi ainut tummaihoinen poika ,joka oli adoptoitu lapsena Suomeen. Opettaja pyysi sitä joskus kertomaan muille muistiko se mitään lähtömaastaan. ” Hiekka oli niin kuumaa, ettei sillä voinut kävellä paljain jaloin”, se sanoi. Paljon muuta se ei muistanut tai kertonut ainakaan koko luokan edessä. Yläasteella luokalle tuli yksi tyttö itsenäistyneestä Virosta. Siinäpä kaikki ulkomaan vahvistukset meidän kylässä. Kuullostaa nyt melkein vitsiltä. Aika kulkee, rajat katoavat, bussi kulkee. Jossain syrjemmällä on kai vielä niitä kyliä, jossa saattaa olla vain se yksi lapsi jonka sukunimi ei ole Virtanen tai Järvinen. Se joka pistää silmään koulukuvassa vähän eri värisenä ja jolta kysytään millaista siellä jossain muualla oli ja onko sitä ikävä?
Mutta sellaistakaan ei voi kysyä enää noin vain. Koska usein ei ole sitä paikkaa, josta on tullut vaan on ollut aina täällä. Ei ole muistoja kuumasta hiekasta ,vaan ihan ne samat muistot kuin muillakin: kuinka joinain talviaamuina on niin kova pakkanen että poskia pistelee ja millaista on kesällä iltaisin ,kun kaikki sinistä eikä pimeää kello 12 yöllä.
Somalilapset puhuvat Hoplopissa keskenään suomea. Samoin metron kaksi kaunista tummaihoista järjestyksenvalvojaa. Taksikuskit ovat aina somaleita ,jos eivät ole keski-ikäisiä tupakoivia suomalaismiehiä. Mutta hiihtoladulla ja kylpylässä on vain valkoisia ihmisiä. Jotkut asiat siirtyvät vain perheittäin.
Haluaisin tietää voiko olla jotain mitä kutsuu koti-ikäväksi , jos suku on lähtöisin jostain kaukaa , vaikka olisi itse aina elänyt täällä. Käynyt lävitse samat päiväkodit,uimakoulut ja jalkapalloharjoitukset kuin kaikki muutkin. Syönyt hernekeittoa ja pannukakkua koulussa torstaisin ja lettuja hillolla torilla kesäisin. Jos vanhemmat muistavat sen aiemman kotimaan ja elävät kuin siellä elettiin, onko perhe kuin keidas keskellä kaikkea suomalaisuutta? Mitä voisi kaivata maasta ,jossa ei ole koskaan asunut tai ehkä koskaan käynytkään? Tuntuvatko jotkin asiat vieraalta täällä , vaikka niiden keskellä olisi aina ollut? En tiedä kuinka hyvin pitäisi tuntea , että tällaista voi kysyä.
Bussi kiemurtelee läpi lähiön niin, että on vain katseltava ulos tai muita matkustajia , eikä puhelinta ,jos yrittää pitää matkapahoinvoinnin poissa. Ikuinen riesa. Niin on ollut aina kun on ollut itse turistina turistibussissakin , jossain tuntemattomassa maassa .Hetken vain poikkeamassa ja katselemassa ympärilleen ennen seuraava lentoa kotiin.
Ulkomailla ne matkat lentokentältä hotellille ovat aina yhtä kiinostavia kuin se Eiffeltornin ja Colosseumin näkeminen. Koitan aina kuvitella millaista olisi asua jossain satunnaisessa kulmahuoneistossa ,joka näkyy moottoritieltä alhaalla kuumassa laaksossa.”Joku asuu täälläkin”. Sovittelen itseäni johonkin kadun kulmaan. Millaista olisi jos lähikauppa olisi tuo , jonka edessä hedelmät ovat koreissa ja jossa myydään välipalaksi kaikkea tahmeaa ja makeaa vitriineistä. Millainen on tavallinen bensa-asema täällä tai millaisia pensasaitoja ja kukkia ikkunoille ihmiset täällä istuttavat. Kaikki arkinen tuntuu vieraalla maalla kiinnostavalta: teinit bussipysäkeillä, kodittomat kissat ja naisten meikit ja hiuspidikkeet ja miesten takit ja liivit, valomainokset ja näyteikkunat. Kaikki sellainen sekalainen, vieras mutta tuttu. Olisipa bussissa vieressä joku joka kertoisi kuinka arkiset asiat siellä tehdään. Kuinka paljon vuokra on kuussa, mihin ihmiset menevät työpäivän jälkeen kun haluavat rentoutua ja mikä raivostuttaa maanantai-aamuna täällä. Satunnaisia asioita. Sellaisia mitä voisi olla eteisen pöydän laatikko pullollaan. Muovia, paperia, helmiä ja kiviä.
.
Viime aikoina olen kuunnellut bussimatkoilla Yle Areenasta Euroopan valot -ohjelmaa . Sekalaista musiikkia euroopasta joka ei yleensä ole listaykkösiä, ainakaan meillä, ainakaan nyt. Kuuntelen sitä kun haluan muuttaa johonkin muualle hetkeksi. Viimeisimmässä lähetyksessä sykäytti Freddie Mercuryn ja Montserrat Cabaleen kappale Barcelona. Ihanan mahtipontista. Tuntui hetken ihan muulta kuin keskiviikko aamulta ruuhkabussissa.