Hidastan aikaa

Aikaa voi hidastaa katsomalla sitä kohti. Olen melkein varman tästä. Tunnen ,että aika kiihtyy jatkuvasti. Aina on viikon alku ja sitten taas viikon loppu.Viikko on ohitse kun vain henkäisen.Teoriassa tiedän ,että tunti on edelleen sitä mitä aiemminkin, tai viikko , tai vuosi. Mutta se ei tunnu siltä. Ehkä siksi että  aina on vähän kiire tai jokin asia tekemättä.( Vaikka olen aika laiska: En mahduta viikkoon jumppatunteja tai edes netflixiä. )

Mietin sitä vuosia vanhaa videon pätkää jossa mies lentää kuin ohjus ilmassa ,ajan läpi, ja vanhenee siinä lennon aikana vanhaksi ukoksi ,joka lopulta  tuuskahtaa maahan. Välillä tuntuu kuin olisi siinä kiihtyvässä lennossa , silmät viimasta vettä valuen ,niin etten oikein näe sivuille enkä eteen.

Hidastuuko se aika vielä joskus? Vanhempana? Kun ei ole tehtäviä asioita edessä, sivuilla eikä päällekkäin. Kun ehtii ajattelemaan aikaa. Ehkä odottamaan että joku soittaa. Odottaminen venyttää aikaa. Se mittaa välissä olevaa matkaa; kohta , kohta, kohta, ei vielä, ei vieläkään, kohta ,Nyt. Mutta ei ole ollut aikaa odottaa mitään viime aikoina. Se tarkoittaa tavallaan , että kaikki on hyvin. En ole pinteessä , josta pitäisi päästä pois. Tykkäänkin olla juuri tässä. En odottele liiemmin ensi kesää tai ensi vuotta. En ,vaikka on koronaa ja pimeää. On arkista ja tavallista, paljon liikkuvia osia , sellaista kuin varmaan kaikilla ,joilla on pieniä lapsia. Asioita vain tapahtuu koko ajan ,vaikka itse haluaisi vain istua sohvalla ja lukea hitaasti jotain. Miettiä sanoja ja kuvia. Entä sitten kun on vanha ja ehkä enemmän yksin ja kukaan ei keskeytä. Venyykö aika silloin taas? Hankinko silloin seinäkellon joka nakuttaa. Että kuulen oikein kuinka aika kulkee. Niinkuin niissä vanhoissa mummoloissa ,jotka ovat jo menneet.

Aika venyy kun ei tee mitään. Kun on hiljaista ja yksin kotona. Voi melkein katsoa aikaa silmiin  ja sillä hetkellä se näyttää hidastuvan. Saan sen kiinni ,eikä se pysty varastamaan minulta. Nyt se on otteessa ,kun katson sitä suoraan. Se ei pysty silloin liikkumaan salavihkaa, nurkkien kautta.

Olen hetken yksin kotona enkä viitsi nousta sängystä. Katselen kuinka valo muuttuu hiljalleen vastapäisen talon vaaleanpunaisessa seinässä ja kuinka ikkunoiden heijastukset muuttuvat. Kuinka jossain ikkunassa sytytettään valoja ja toisessa sammutetaan.Kerrankin on kirkasta ja valoisien seinienkin katseleminen tuo hyvää oloa. Aika liikkuu.Kuuluu vain naapurin pianon soitto ja katuauran ääni. Ei mitään mihin pitäisi itse puuttua.

Kuin olisi perheen koira. Yksin autuaasti kotona ,kun kaikki ovat päivätöissä ja päiväkodeissa. Voi katsella yksityiskohtia johon ei muutoin oikein jää aikaa. Hetken olen kateellinen koirille. Vapaa päivä silloin kun kaikki muut ovat töissä tuntuu vielä jotenkin paremmalta kuin tavallinen vapaa päivä. On olo ,että olen varas ,joka on saanut huijattua itselleen aikaa. Ja varsin tyytyväinen siitä.

Sitten on vielä yksi keino ajan huijaamiseksi. Se huijaa minua. Koitan voittaa sen samoin keinoin. Vältän tekemästä kaikkea samalla tavalla. Kävelen eri kautta ,vaikka määränpää on sama. Käyn kahvilassa ,jossa en ole koskaan käynyt. Pyydän ystävän mukaan hiihtämään ja voimme eksyä yhdessä. Että päivä tuntui erilaiselta kuin eilinen ja että myöhemmin ehkä muista ” Täällä kävin silloin kerran koroavuoden tammikuussa ensimmäistä kertaa. ” Kuuntelen työmatkalla italialaisia ja ranskalaisia lauluja vaikken ymmärrä niistä sanaakaan ,vain saadakseni jonkin uuden tunteen tai ajatuksen. Kuvittelen millaista olisi olla jossain päin Italiaa ,missä sama kappale soisi radiossa montaa kertaa päivässä ärsyttävyyteen asti. Keksin millaiselta siellä näyttäisi ja kuullostaisi ja millaiselta näyttäisivät siellä puut ,joille minulla ei ole nimiä. Muutan reittejäni ja koitan muuttaa ajatuksiani ,jotten jäisi jumiin. Jumiin johonkin radalle mikä pyörii ympäri jatkuvasti samaa kierrosta niin ,että siihen tottuu ja turtuu ja aikakin tuntuu vain kohisevan ohitse.

Halusin vain sanoa sinulle, Aika, että olen huomannut sinut ja pidän sinua silmällä.