Hyvät ja huonot uutiset
Mikä siinäkin on , että joskus tulee hyvä mieli siitä ,että muillakin on hankalaa ja toisina hetkinä oma elämä paranee 200 prosenttia siitä, että kuulee kuinka hyvin jollekin toiselle on käynyt? Kai siinä on jokin epäreiluuslaskin joka pyörii mielessäni, kuin hedelmäpelin kuvat: Että on väärin jos jollekin sattuu kokoajan huonoja kortteja ja kaikesta pyristelystäkin huolimatta koskaan ei tunnu käyvän onni ja toisilla käy vaikka mitä onnea ,eivätkä ne tunnu edes näkevän sitä.
Viime aikoina kun korona on tylsistyttänyt entistä enemmän ,on ollut kummallisen kiva kuulla kuinka ankeaa kaikilla muillakin on. ”Samassa veneessä”. Kai se on se ,mikä selittää senkin tunteen. Että kuinka puuduttavaa ja tylsää Kaikilla onkaan.
Lähinnä on ollut puutunut olo tästä keväästä. Vaikken läheskään kaikkia suosituksia ole noudattanutkaan. En ole elänyt tyhjiössä ja olen ihan ihmisiä tapaillut. Niinkuin melkein kaikki tuntemani ihmiset, vaikka kukaan ei sitä suuremmin mainostakaan. Se taisi olla se kolme kuukautta, kun kaikki jaksoivat koronan ”alkuhuumassa” terästäytyä ja eristäytyä. Ihmettelen välillä niitä, jotka kirjoittavat päivityksiin olevansa edelleen eristyksissä ja välttelevänsä naapureitaankin. Vuoden jälkeen. Sitten tietysti ymmärrän jos on on sitä riskiryhmää, mutta muuten… En pystyisi oikein mihinkään niin perinpohjaiseen päätökseen. Minusta tulisi huono laihduttaja, vegaani, treenaaja, uskoja, tai oikeastaan mikään, mikä vaatisi oikein jatkuvaa sitoutumista. Enkä yhtään ihmettele ,etteivät teinit aina noudata kaikkia suosituksia.( Oikeastaan toivon heidän takiaan etteivät noudata. Kuka sellaista elämää nyt vaikka 17 -vuotiaana jaksaisi). Tavallaan kunnioitankin mustavalkoisuutta . Että joku päättää ja piirtää tarkat viivat joiden sisällä pysyy. Tuttavani on vegaani , joka ei , toisin kuin me muut ,ole muuttanut vakaumustaan vuosien kuluessa. Hän jaksaa edelleen hermostua epäoikeudenmukaisuuksista ja epäeettisyydestä. Ei käy niinkuin minun viivoilleni, jotka vettyvät ,kuin vesivärin viivat laveerauksessa.
Tänään tuli olo ,että alamäki on alkanut. Se sellainen hyvä alamäki, jossa ei tarvitse taistella eteenpäin ,vain vaan lasketella. ( En ole oikein koskaan ollut varma ,onko siinä lauseessa ”myötä- ja vastamäessä ”, se helppo osuus se ylä- vai alamäki. Se ylämäki jossa tulee hiki, mutta huippu näkyy, vai alamäki jossa vauhtia on omasta takaa, mutta kuoppa näkyvissä). Nyt tarkoitan sitä sellaista alamäkeä että: ” Kohta tämä tästä!” Että jumista pääsee vihdoin eteenpäin. Voi alkaa miettiä sitä, että voi mennä kahvin kanssa ravintolan pöytään ,väistellä ihmisiä kaduilla, ja voi poiketa museoon tai olla kyttäilemättä yskiikö joku junassa ja tuleeko joku ojentamaan, kun ei ole muistanut ottaa maskia kauppaan. Että voisi taas jutella helpommin tuntemattomille ja tavata satunnaisia ihmisiä ja nähdä ihan vain kokonaisia kasvoja.
En yhtään jaksa ajatella kaikkia ”Entä jos” -skenaariota. Aina on jokin ”Entä jos!”. Koko elämä on yksi iso riski ,jos sitä niin haluaa tai jaksaa ajatella.
Toivon mukaan tämä on ensimmäisiä ja viimeisiä koronakirjoituksia mitä teen. En jaksa oikein itsekään enää ajatella koko aihetta ja vaihdan kanavaa aina jos asiaa sivutaan. En siksi , että ahdistuisin, vaan siksi , että olen niin kyllästynyt. Kyllästyminen ei onneksi ole ollut pahinta ,mitä tänä vuonna on voinut sattua,( mutta ehkä yleisintä.)