Ihmisiä joiksi olen muuttunut

 

Ajan mittaan sitä muuttuu toisiksi ihmisiksi.

Outoa. Kuin mustaa huumoria.

Joskus aikaisemmin ihmetteli ja naureskelikin niille tyypeille .

Ja sitten sitä huomaa muuttuvansa yhdeksi niistä.

Joskus se on surullista, joskus juuri sitä :naurettavaa.

Ihmisiä joiksi olen muuttunut:

Se joka ruokapöydässä ei jaksa jutella puolisolle.

Se joka ärisee lapselleen.

Se joka jättää aika paljon juttuja tekemättä ihan vaan siksi että voi hengailla lapsen kanssa.

Se joka sanoo takaisin kun joku vähän vanhempi nainen tulee ojentamaan jostain asiasta. (Ne ovat aina vähän vanhempia naisia: työpaikalla asiakkaina, junassa kun lapsi venkoilee, ravintolassa kun ovat tyytymättömiä. Odottavat vain tilaisuuttaan ojentaa jotakuta nuorempaa naista.)

Se joka ei jaksa laittaa tukkaa aamulla kun on kiire lähteä töihin, eikä käydä siellä jumpassa tänäänkään.

Se joka on kiinnostunut puutarhan hoidosta ja kiviaidoista.

Se joka valitsee romaanien sijaan yhä useammin elämänkertoja, tiedettä ja historiaa. Koska: ”Miksi sitä nyt keksittyä tarinaa lukisi?”

Se joka  osaa välillä puhua tuntemattomien kanssa näyttämättä että ujostuttaa. (Menikin vain 30 vuotta sitä opettellessa.)

Se joka katsoo televisiosta mieluiten dokumentteja. Erityisesti sellaisia missä kerrotaan ihan vain tavallisista ihmisistä jossain  elämässä omaa elämäänsä.Ja uutisia.

Se joka miettii muita ihmisiä katsellessa: ”Tuleeko minusta joskus tuollainen?” tai ”Olinko joskus tuollainen? Noin nuori?”

Toivottavasti en seuraavaksi muutu siksi vähän vanhemmaksi naiseksi joka käy ojentamassa muita turhanpäiväisistä asioista.

Mutta eihän sitä koskaan tiedä.