Käsityksiä hiljaisuudesta

Kun oli lapsi sai rauhassa tarkkailla aikuisia. Aikuiset keskittyivät aina toisiin aikuisiin ja muihin tärkeämpiin asioihin. Muistan että usein vanhempien sukulaisten luona vieraillessa sai rauhassa katsella kun ne joivat vain kahvia ja miettivät omiaan.Kello tikitti seinällä.Kahvikuppi ehkä hieman kilahteli. Vanhempi pariskunta katseli ikkunasta ulos ,eikä juuri puhunut toisilleen. Ajattelivat omiaan.Mietin pitkään että tuollaiseksiko ne ihmiset sitten menevät ,kun ne ovat olleet pitkään yhdessä?  Eivät puhu enää mitään toisilleen ,vaan tuijottelevat vain yhdessä ulos. Se oli omasta mielestä vähän ankean oloista ja myös vähän koomista.

Sukulaiseni kertoi vasta olleensa miehensä kanssa ravintolassa pitkällä illallisella. Kun he olivat poistumassa ,naapuripöydästä tuntematon nuorempi nainen oli kysynyt saisiko tiedustella ,kuinka kauan sukulaiseni olivat olleet naimisissa. Kun sukulaiseni vastasi että 40 vuotta ,oli nainen hämmästellyt kuinka heillä vielä riitti niin paljon puhuttavaa keskenään ,että koko pitkän illallisen ajan oli puhetta riittänyt. Hän sanoi vahingossa tarkkailleensa heitä. Kaikkia oli naurattanut. Sukulaiseni sanoi ,että vielä ainakin on hyvin juttua riittänyt. Että jännityksellä odottelee muuttuuko tilanne jos 50 vuotta tulee vielä täyteen.Sukulaiseni on kyllä aina ollut niin vilkas ja kova puhumaan ,että välillä ihmettelen että olemme edes sukua.

Erilaisia käsityksiä hiljaisuudesta oli myös tutuillani , jotka pitkästä aikaa mökkeilivät yhdessä. Mökki viikon jälkeen toinen kertoi minulle , että oli ahdistavaa ja outoa kun toinen oli niin hiljainen. Toinen taas kertoi tietämättä toisen kommenteista , että oli ihana reissu ja niin mukavaa seuraa.

Toivoisin kyllä ,että vuosien päästäkin sitä pystyisi höpinöillään olemaan toisen mielestä kiinnostava ja että ne toisen höpinät edelleen kiinnostaisivat. Vaikka eivät ne jutut mitään kovin syvällisiä aina olisikaan. Ja vaikka sitä alkaisi toistaa itseään kuin vanha levy. Sekin kyllä jollain tavalla tuo lämpimän aallon ,kun toinen kertoo jonkun jutun aina uudelleen. Vaikka olen kuullutkin sen. Ja vaikka se taitaa muistaa sen kertoneensakin. En keskeytä tietenkään sitä. On kamalaa kuinka jotkut tekevät sitä puolisoilleen porukassa. ”Sä olet jo kertonut ton”. Kuka niin tekee? Siinähän pitäisi vaikka vaan apuna vähän liioitellakin juttua ,että siitä tulee entistä parempi.

Olen alkanut tosin ajatella eri tavalla niitä vanhoja pariskuntia ,jotka tuijottelevat yhdessä ulos eivätkä puhu mitään. Juovat vain kahvinsa ja jossain taustalla radio soi.Siinähän on parhaimmillaan rauhaa ja ymmärrystä. Ehkä mielikin on jo vähän sama. Eikä kumpaakaan haittaa se ettei toinen puhu mitään. Kaikki on ihan niin kuin pitääkin heille.

Se on kyllä jollain tapaa eri asia ,että molemmat ovat hiljaa ja pläräävät puhelimiaan. Se näyttää minulle siltä ,että kumpikin etsii jotain parempaa seuraa tai parempaa tekemistä. On eri asia katsella yhdessä ulos. Ja jostain syystä myös lukea kirjaa yhtä aikaa hiljaisuudessa. Taidan olla vain vanhanaikainen. Mies joutuu kärsimään tästä vanhanaikaisuudesta ,kun joutuu laittamaan puhelimen aina uudestaan pois iltaisin jos katsotaan jotain televisiosta yhdessä. Ja miten se television katselu yhdessä on sitten niin eri asia? No ,siinä katsotaan samaa asiaa ja voidaan puhua siitä. Ollaan samassa paikassa ,samaan aikaan , keskitytään samaan asiaan ,eikä toinen ole puoliksi jossain twitterissä tai whatsup-keskustelussa.

Suosikki tapani olla hiljaa yhdessä on kävellä. Siinä ollaan samassa paikassa , nähdään samat asiat ja keskeytyksiä puhelimen tai minkään muunkaan taholta on vähemmän. Kävellessä tulee myös jostain syystä mieleen tuhat ja yksi asiaa joista sitten alkaakin puhella. Ja jos kävelee jonkun vähän tuntemattomamman kanssa ,tuntuu että tutustuu aina paljon paremmin siinä jutellessa, kuin jossain kahvilassa tai työpaikan ruokalassa jutellessa. Kummallisesti tuntuu ,että asiat joista kävellessä puhutaan ovat aina paljon mielenkiintoisempia ja innostavampia kuin mistä puhutaan jossain pöydän molemmin puolin.Tulee kupliva olo ja seuraava asia tulee aina mieleen ,kuin jokin lanka ,joka lähtee harhateille aiemmasta aiheesta. Kun hyvin käy ,tulee olo ,että voisi vain kävellä ja jutella niin kauan kuin tietä riittää ja pettyy vähän kun ollaankin jo perillä. Ja sitten jos kummallakaan ei olekaan äkkiä mitään sanottavaa ,se on kävellessä vähemmän hankalaa.

Vanhan tutun kanssa se hiljaisuus on ihanaakin.