kindness of strangers
Liikutun nykyään vaikka ja mistä. Ohimennen sanotuista sanoista ja apean näköisistä lapsista. Niin kuin vaikka eilen:
Vähän takkuinen aamu. Maito lopussa ja margariinipurkista pitää kaapia viimeisiä tähteitä. Tavarat häviksissä vaikka neliöitä ei ole niin kovin paljoa. Tukka on huonosti eikä parannu kuivashampolla vaan menee vain tahmaisemmaksi. Lapsi haluaa leikkiä eläinsairaalaa eikä pukea päälle. Päädytään siihen että puen kummatkin lapset kun he yrittävät puuhata kaikkea muuta. Se on sellainen joka aamuinen peli. Olen itse ihan hikinen ja ärtynyt ennen kuin ollaan ulkona ovesta.
Naapuri tulee vastaan rapussa . Se pursuilee aina energiaa ympäriinsä. Kuvittelen että se aamulla herää niin että sen silmät rävähtävät auki ja sen moottori käynnistyy täysillä tehoilla. Rapussa se kehuu lapsen reppua ja sitä että saan meidät kaikki matkaan aamulla. Vaikka ei oikeastaan tunneta.
Raitiovaunussa pukumies hymyilee lapselle. Ehkä sillä on samanlainen kotona lähtemässä päiväkotiin. Pienempi lapsi huutelee vaunuissa kovaan ääneen ”pyllyä”. Uusi sana jonka se on juuri oppinut. Vieressä istuvaa naurattaa, kun asiaa on toistettu 10 kertaa.
Vien lapsen päiväkotiin ja se kertoo kuinka sen kaveri on auttanut sitä pukemaan ulkovaatteita ja sanonut sitä kivaksi. Lapsi on kovin tyytyväinen tähän ja itse vähän herkistyn.
Illalla käymme uimahallissa. Kahden lapsen kanssa siirtymiset ovat aina enemmän tai vähemmän työläitä, mutta melkein aina kannattaa lähteä, koska missä käydäänkin niin yleensä menee ihan hyvin. Lapset menevät piiloon uimahallin vaatekaappiin ja naureskelevat siellä. Vanhempi rouva ihastelee niitä ja harmittelee kun ei tullut itse tehtyä enempää lapsia. Pienemmällä on karhukorvainen pyyhe . ”Voi kuinka söpö” :sanoo joku teinityttö toiselle kun ne menevät ohitse.
Uimisen jälkeen kahvilassa nahistelen pienemmän kanssa kanssa siitä saako ruokaa heittää . Lapsi syö puolet ruuasta ja puolet on jossain lähiympäristössä. Siivoan jäljet ja kun pitäisi alkaa pukemaan isompi alkaa säntäillä ympäri kahvilaa. Viereisessä pöydässä vähän vanhempien lasten kanssa istunut nainen tulee kehumaan kuinka hyvin pärjään kahden kanssa . Kyselee lasten ikiä ja kertoo että hänellä on vähän isommalla ikäerolla olevat. Jutellaan vähän aikaa lapsista ja uimisesta. Lapsikin hämääntyy sen verran saan puettua sen ilman jahtaamista.
Joinain päivinä ihmisten hyvät sanat ja teot tulevat ryöpsähdyksinä. Vähän kuin olisivat olleet jumissa postin lakossa. Olen niistä aina vähän yllättynyt. Olen varuillaan olevaa sorttia ja koska muistan ne muutamat kerrat kun tuntematon ihminen on tullut ojentamaan minua yllättävistä asioista en odota, että vieraat ovat niin usein niin ystävällisiä kuin ovat.
Luulen että olen sellainen vähän kiltin näköinen ja ehkä hieman aran oloinen joten tuntemattomat puhuvat minulle usein. Hyvässä ja pahassa. Ja se että minulla on usein pieni lapsi mukanani muuttaa tavalliset suomalaiset usein puheliaiksi. Tai jos ei puheliaiksi niin joskus hymyileviksi. Muistavat kai omia lapsiaan. Joitain harvoja se lapsi tietysti jostain syystä ärsyttää. Ehkä se ei osaa olla tarpeeksi hiljaa tai aloillaan.( Tai ehkä sen äiti on ärsyttävän onnellisen näköinen). Ja vaikka vain kerran vuodessa joku tulisi äkäisesti ojentamaan jostain yllättävästä, sen muistaa aina. Siksi, että se on niin harvinaista eikä siihen ole varautunut. Muistan edelleen sen yhden amerikkalaisen miehen hississä, keski-ikäisen happaman silmälasipäisen naisen junassa ja punatukkaisen , tärkeän oloisen naisen ravintolassa jolla oli teennäisen kiltti ääni. Yllättäviä ja ilkeitä ojennuksia. Nykyisin olen vähän varautunut niihin. Tiedän mitä sanoa takaisin. Toivoisin etten miettisi sellaista.
Töissä minun kuuluu välittää tuntemattomistakin ,ja näyttää se. Se on helppoa, koska se onkin se työminä joka osaa katsoa silmiin ja sanoa hyviä ajatuksia ääneen. Ensin se tuntui näyttelemiseltä mutta nyt se on vain se rohkeampi versio minusta.
Olen itse arkielämäsä vähän arka enkä kehtaa hymyillä muiden muksuille raitiovaunussa vaikka tekisi mieli. Miten sekin voi ujostuttaa?
Onneksi jotkut uskaltavat ihan ruuhkajunassakin hymyillä tuntemattomille.Jos sitä itsekin uskaltaisi huomenna.
Eniten lämpimiä ajatuksia minussa herättävät aina ne vähän väsyneen ja räkäisen näköiset pikkumuksut toppavatteissaan . Semmoiset vähän paksut ja vakavan näköiset jotka ehkä eivät ole tottuneet siihen että vieraat hymyilevät niille.