Kirjaihastukset ja kirjaärsytykset

Parhaassa oli paras kansikin: Elina Kilkku: Mahdoton elämä. Valitsin vaikka kuullostikin chick litiltä. Bridget Jones taitaa olla ainoita lukeaminia chick litejä. Täytyy tutustua tähänkin genreen uudestaan.Tekstityyli olikin chick lit-tyyppinen; kevyt ja hauska ,mutta aiheena ei ollut ”odottamattomat” romanssit tai shoppailu ,vaan uusperhe ja kuinka äiti saisi tehtyä taidetta ja uraa miehen varjossa. Tekstissä vilisi paljon samaistuttavia oivalluksia lapsiperheajesta ja vaikka en ole taidealalla ,voin hyvin kuvitella ,että teatterin tekeminen on välillä juuri sellaista mitä kirjoittaja kuvaa: pitäisi keksiä aina uusi näkökulma ja olla samalla pahoittamatta jonkun mieltä. Ilmastonmuutos ja tasa-arvo pitäisi saada mukaan kaikkiin projekteissa ,vaikka aihe olisi keskitysleiri. Kokeellisuus ja kaiken uudelleen keksiminen on melkein pakollista ,jos ei halua olla jämähtänyt. Kuka sitä nyt perinteistä teatteria jaksaisi katsoa?(No ehkä suurinosa oikeastaan).Tässä muutama rivi mikä nauratti itseäni:

Ensimmäinen kysymys sai hien kihoamaan pienen Alinan otsalle. – Mitä söit aamupalaksi? Alina oli valehdellut lomakkeelle ,että appelsiinin.

–Appelsiini! Hyi kamala. Se on erittäin  huono aamupala, jestas sentään, nainen oli paheksunut ja selittänyt sitten jotain sitrushedelmien happamuudesta.Jo kymmenvuotiaana Alina oli siis tajunnut ettei hän koskaan pärjäisi hammashuollolle . Ei edes räikeällä valehtelulla.

Alina huomasi että tarhasta oli tullut viesti. ”-Onko teillä kaikki kotona kunnossa?”

Mitä oli tapahtunut? Oliko Lyyti tappanut jonkun? Oliko Lilli käyttänyt kaikki shakesperiaaniset lahjansa ja maalaillut äitipuolestaan uudestisyntyneen Lady Macbethin? Vai oliko Alina vain lopullisesti epäonnistunut äitiydessä?

-Ja sitten on vielä Leevin tapaus, viesti jatkui.

-Mitä Leevi on muka tehnyt?

–Leevi on niin sopeutuvainen ja joustava, että olemme huolissamme.Tämmöinen erityiskimmoisa luonne saattaa joskus kieliä kodin ongelmista, kuten äidin työkiireistä.

–Vai niin, oliko muuta?

Nämä kohtaamiset päiväkodin ja hammashuollon kanssa naurattivat varmaan ,koska itsellä on samanlaisia kokemuksia. Varsinkin hammashuollon kohtaamisista tulee aina niin epäonnistunut olo ,että voisi jäädä sänkyyn pyöriskelemään loppuviikoksi. Päiväkodin tätejä puolestaan varmaan syystäkin aina kiitellään , mutta aivan niin autuaiksi paikoiksi päiväkoteja en ole kyllä itse kokenut ,kuin olisi sopivaa. No, ehkä se olen vain minä.

Välillä kirjan päähenkilö sortuu myös lukemaan ” Täydellinen Elämä” -blogia ,vaikka tietää ,että sen jälkeen on lähinnä musertunut olo. Blogissa kun kerrotaan mm. kuinka lapsi on halunnut leipoa nokkossämpylöitä ,koska ne ovat terveellisiä ja mitä kaikkea ihanaa on ehditty harrastamaan ”rentona”  päivänä ja kuinka äitien pitäisi aina muistaa : ”Nauti, nauti,nauti! Lapset ovat vain hetken pieniä.”

Tosi piristävää luettavaa kaiken kaikkiaan.

Ella Kanninen:Minun Italiani ja Anni Valtonen:Elämäni Kolumbia

Kun matkailla ei oikein voi , voi sentään lukea matkakirjoja. Nämä eivät ole mitään varsinaisia matkaoppaita  ,vaan suomalaisten toimittajien havaintoja elämästä vieraassa maassa ja kulttuurissa. Helposti luettavaa ja kevyttä ,vaikka mitään hirmuisen uutta tietoa itselle ei tullutkaan. Molemmissa kirjoissa kiinnitti huomiota se ,että maita verrataan paljon Suomeen siinä mielessä, että suomalaisten pitäisi ymmärtää kehittyä etelämaalaisten suuntaan. Tiedättehän se perus rimpsu: olla välittömämpiä, puheliaampia, spontaanimpia ja huolettomampi. Kolumbialaisten ja italialaisten taas  pitäisi muuttua suomalaisten  suuntaan tasa-arvon ja luotettavuuden suhteen. Olisi ollut kiva kuulla jotain uusia huomioita ,eikä jatkaa tätä  perinteistä vertailua.

Olen aiemminkin kirjoittanut tästä ,mutta edelleen olen samaa mieltä: En aio reipastua, etelämaalaistua, alkaa tanssimaan kaduilla tai rupatella kaikkien vastaantulijoiden kanssa ,ihan vaan koska jonkun mielestä muu on ikävän suomalaista. En mä vaan ikinä ole oppinut sellaista ”eläväistä ja spontaania” olemista ,vaikka monta vuotta yritin . Sitten tajusin että eihän mun tarvitsekaan.

Mutta ihan mukavia ulkomaankuvia ihan siitä muiden maiden arjesta molemmissa kirjoissa.

Ulla Koskinen:Suomessa selviytymisen historiaa.

Historiaa suomalaisten arjesta ihan kivikaudelta asti, mutta enemmän keskittyen viimeisen parinsadan vuoden ajalle. Oli kiinnostavaa lukea etenkin perheiden historiasta. Millaisia uusperhekuvioita on aikoinaan ollut ,kun kuoleman tapausten takia moni meni useammankin kerran naimisiin. Tai miten lasten hoito oli järjestetty kun töitäkin piti tehdä ilman päiväkotia. Joskus lapset jopa lukittiin kotiin itsekseen työpäivän ajaksi. Kotona ne sitten selvisivät jotenkin vanhimman sisaruksen avustuksella. Toisaalta harvaan asutulla seudulla lastenhoito saattoi olla aika tasa-arvoistakin nykyajan mittapuulla ,kun muita apukäsiä ei vain ollut lähistöllä. Mies sattoi jopa auttaa synnytyksessäkin ,kun kätilöitä ei ollut mailla halmeilla.

Pesu- ja saunakulttuuristakin oli kiva lukea. Vaatteita pestiin ennen 1900-lukua vain joitain kertoja vuodessa ,mutta osassa päin Suomea saunottiin tuhka tiheään.

Dolly Alderton:Kaikki mitä tiedän rakkaudesta.

Jos ei ole kuulunut nuorena ankariin bilettäjiin ,tämä kirja paikkaa tuon puuttuvan kokemuksen aukon. Kirjan luettua tuli vaikutelma ,etten ehkä  sitten kuitenkaan missannut niin paljon ,vaikka bileissä ei tullut juuri pyörittyä. Kirjailija on brittiläinen toimittaja, joka kirjoittaa omaelämäkerrallisia kokemuksia pojista, ystävyydestä, englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, alkoholista ja niistä bileistä. Noin muun muassa. Viihdyttävä ja hyviä pohdintoja. Kirjoittaja vaikuttaa hyvin menevältä, suorasukaiselta ja pelottomalta. Sen tyyppiseltä ,jonka kanssa en ehkä itse helposti ystävysty, mutta kiva tuntea näin paperin kautta ja kuulla ihan toisenlaisen ihmisen kokemuksia samoista asioista, mitä itse ja itsekukin käy joskus läpi.Mutta voi veljet sitä alkoholin määrää! Briteillä ja suomalaisilla on aika samanlaiset suhteet viinaan näemmä.

Ja sitten vielä se yksi ärsytys…

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Tämä oli vain niin ärsyttävä ,että piti lopettaa kesken. Kirja kertoo nuoren naisen ajatuksista, yliopisto-opinnoista, poikaystävistä, seksistä ja siinä sivussa Edith Södergranista. Vähän samantyyppinen asetelma kuin Sisko Savonlahden kirjassa: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ,mutta tyyli ei ole mustaa huumoria ,vaan enempi paatosta. Päähenkilö kokee vääryyttä milloin miltäkin suunnalta ,ainakin omasta mielestään. Ei tullut niinkään samaistuttava olo, vaan ärsyyntynyt siitä ,että päähenkilö ikäänkuin tietää aina paremmin kuin muut.En saanut päähenkilöä kohtaan oikein mitään empatian tunteita heräämään, joka kai olisi yleensä hyvä. Onneksi aina voi lopettaa kesken kun liikaa alkaa ärsyttämään , tai tylsistyttämään tai ajatus katkeilemaan tai mitä milloinkin. Ja sitten vaan toiveikkaasti seuraavan kirjan pariin.