Kuinka päähenkilön käy?


Toisinaan, aurinkoisina päivinä, kiipeän työpaikan ylimpään kerrokseen mistä näkee Helsingin yli. Ei minulla töiden takia sinne oikeastaan mitään asiaa ole. Se on  johdon kerros. Mutta ylimmän kerroksen hissiaulassakin on isot ikkunat. Sieltä näkee kuinka keväällä kirkkaana päivänä  aurinko valuu kaupunkiin ja saa talot ja niiden katot hohtamaan. Kai sillä talvella on se hyvä puoli, ettei muuten ymmärtäisi tuijotella keväällä sitä kaikkea valoa. Ei olisi ehtinyt välillä sitä unohtaa. Ajattelen joka kevät: ”Onpa ihmeellisen kirkasta. Onko koskaan keväällä ollut näin kirkasta ? Olenko ikinä huomannut tätä aiemmin ?” Vuodessa sitten aina unohdan ja keväällä jälleen yllätyn.

Valoa tuijottaessa on vähän vaikea olla huolestunut mistään. Ja kumma kyllä ;vuosi vuodelta on ylipäätään vaikeampi olla huolissaan , huolestuttavistakaan asioista. Ainakaan kovin pitkää aikaa. Koska ei vain viitsi. Olen yllättänyt itseni ja muuttunut vuosien mittaan huolestujasta sellaiseksi , joka miettii : ” Ehkä se ei oikeastaan olekaan niin kuin pelkäsin, tai niinkuin pelotellaan; otsikoissa , ja keskusteluissa ja ISOILLA kirjaimmilla.”

Kun olin nuorempi jäin ajoittain huolivuoren nujertamaksi.  Henkeä ahdisti ja sydäntä kylmäsi. Kylmähiki hiipi takaraivoon ja teki kädet voimattomiksi milloin mistäkin syystä. Ei se huolivuori tietysti koko elämää koko ajan täyttänyt ,( vaikka ehkä päiväkirjasta olisi voinut niin ajatella), mutta lista huolestuttavista asioista oli varsin pitkä: Ilmastonmuutos ja opiskelupaikka ja pärjääminen ja tulevaisuus ja ”Mikä on se punainen lanka ja oma juttu?” ja olenko vain aina huonompi kuin muut (kaikessa)  ja rakastaako kukaan ikinä ja ja kaikkea sitä. Ja nykyisin varmaan lisäisin listaan vielä koronan.  Vanhenemisessa on omalla kohdalla ollut, kummallista kyllä, sellainen hyvä puoli, etten oikein jaksa enää niin huolehtia. Kukaan teini-ikäinen ei ole varmaan ikinä kadehtinut keski-ikäisiltä mitään, mutta jos olisin tähän päivään nähnyt, olisin kadehtinut nykyiseltä itseltäni  huolien pienentymistä. Ei niin että maailma olisi yhtäkkiä muuttunut ongelmattomaksi, mutta en vain ole enää jaksanut niin keskittyä  kaikkiin mahdollisiin uhkiin.


En ole tainnut koskaan lukea aiemmin kirjoja , jotka kuuluvat sarjaan ”elämäntaito-oppaat”. Jotenkin kamala nimikin. Voisikohan ne nimetä uudestaan , kun kai niillä kuitenkin  on hyvä tarkoitus? Mutta koska kirjalla oli hyvä nimi luin tämän:  Saku Tuomisen : Kaikki on hyvin- Riippumatta siitä miten kaikki on. Erikoinen väittämä. Kirja oli kaikkiaan ihan iloinen yllätys,vaikka taidan pitää useamman vuoden tauon tas ennen seuraavaa elämäntaito-opasta. Kirjassa kerrotaan miehestä ,joka  kertoi alkaneensa suhtautumaan elämään kummallisella tavalla sairastuttuaan vakavasti ja sitten selvittyään siitä. Hän ajatteli sairauden jälkeen olevansa elämässään vähän kuin elokuvassa. Hän seurasi kiinnostuneena mitä päähenkilölle , eli hänelle itselleen, seuraavaksi tapahtuu ja miten päähenkilö , eli hän itse, mahdollisesti siitä selviää. Jollain tavalla se teki elämästä aika kevyttä. Tiedän ihan tarkkaan mitä hän tarkoitti. Mietin samaa toisinaan , varsinkin silloin kun tapahtuu jotain yllättävää. Vähän kuin ottaisi askeleen itsestään taakse päin ja katseli kuin elokuvateatterin katsomossa. Jotain samaa on siinä miten  nykyisin suhtauduin joihinkin potentiaalisiin huolivuoriin. Ajattelen niitä vähän etäisinä asioina , jotka ovat kyllä olemassa , mutta eivät niin iholla , että niihin pitäisi reagoida koko ajan. Vähän kuin Tuutikki Muumeissa miettii:” Kaikki on niin epävarmaa, siksi olen niin levollinen. Luulin nuorena , että kyseessä on kirjoitusvirhe kun en ymmärtänyt lausetta. Vasta joitain vuosia  sitten luin lauseen jostain uudestaan ja ymmärsin  viimein, ettei siinä oikeasti ollutkaan kirjoitusvirhettä.

Nuoruudella oli kuitenkin puolensa, huolimatta huolivuorista. Michael Cunninghamilla on kirja Tunnit,  jossa ajatus nuoruudesta  menee suurin piirtein näin. : Vapaus ja onni on sitä ,ettei ole vielä valinnut mitään. Näin on ,kun on nuori ja kaikki mahdollisuudet ovat ikäänkuin auki. Kaikki on tavallaan mahdollista , koska aika on vasta alussa. Ja mitä enemmän valitsee koko ajan kanssa, sitä enemmän ovia joutuu sulkemaan vähän kuin pakosta ,koska kaikkia teitä ei vain ole mahdollista kulkea yhtä aikaa. Ollapa siinä pisteessä, kun vasta miettii mihin sitä hyppäisi. Vaikka huolestuttaisikin.

Ja toisaalta kun ei enää ole siinä hyppäämisen hetkessä , on aika tyytyväinen. Ei tarvitse enää päättää . Osan asioista olen päättänyt ja osa asioista on tapahtunut, vaikka en olekaan päättänyt  mitään. Peli on vähän kuin jo puolivälissä. Ei ole enää niin suorituspaineita ja kaikki vain jotenkin etenee tai oikeastaan kiitää eteenpäin. On tunne, ettei oikein voi enää hävitä tässä vaiheessa täysin  , ja se on jotenkin vapauttavaa. Enkä tarkoita sitä, että olisin saanut kauheasti aikaan kaikenlaista. Sillä ei tunnu olevan kauheasti väliä, vaan sillä ,että on ylipäätään täällä, paikalla, katselemassa kirkasta valoa kaupungissa hissiaulan ikkunoista. Valo läikät lattailla ovat kuin lammikoia. Liplattavat siinä hiljaa ja läikkyvät. Ajattelen kissaa joka voisi jäädä siihen läikkää. Venytellä ja sulkea silmät. Hyristä. Tai katsoa kohti kirkasta valoa ja sokaistua.

Voisin ottaa vaikka tuhatkin kuvaa ihan vain tästä valosta ja kirkasrajaisista varjoista kevään auringossa.

kulttuuri mieli runot-novellit-ja-kirjoittaminen kirjat
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *