Minimaailmat ja meteoriitit

”Kaikki on niin epävarmaa , siksi olen levollinen”. Lapsuuden kotini seinällä oli kuva muumipapasta ja tuo lause ,joka oli varmaankin jostain Tove Janssonin kirjasta. Ajattelen sitä silloin tällöin, etenkin jos katselen taivasta.

Avaruuden ajatteleminen on pyörryttävää, siksi en tee sitä usein. Kaikki on siinä niin valtavaa , että  päädyn  aina ihmettelemään  sitä kuinka kummallista onkaan että olemme edes olemassa. Ajattelen alkuräjähdystä, yksisoluisia ja meteoriitteja. Geenejä ja sitä miltä asiat näyttävät mikroskoopissa. Kaikki jakautuu aina pienempiin ja pienempiin osiin. Yhtä hämmentynyt olo hiipii jos  ajattelen  solunsisäisiä minimaailmoja. Mitokondrioita ja Golgin laitteita. Siellä ne raksuttava tehden energiaa ja rakennuspalikoita. Seuraavat samoja ohjeita joita ovat seuranneet miljoonia vuosia. Maailman pienimpiä tehtaita ja niin ne vain toimivat.

Ja sitä kuinka epätodennäköistä mikään koskaan on ollut. Sekin että joku pikku lapsi selvisi joskus sodasta ja katovuosista ja kasvoi aikuiseksi ja on nyt enää nimi vanhassa valokuva-albumissa kirjahyllyssä. Kuinka joku isoäidin isoäiti tapasi miehen  kauan sitten ihan jossain muualla , meni naimisiin ja sai liudan lapsia, joista vain yksi selviytyi. Se kaikki on niin epätodennäköistä ja sattumanvaraista etten huolehdi siitä miten tai milloin minä tai me häviämme. Kaikkien kummallisten tapahtumien ketjussa tuntuu turhalta miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu. Avaruus humisee aina jossain taustalla. Käännän katseeni pois taivaalta ja ravistelen olkiani. Kymmenen minuuttia kerrallaan riittää avaruuden ajattelua, sen jälkeen täytyy ajatelle jotain ihan tavallisia ajatuksia.