… mutta sitä ennen he ovat intohimoisia


Kun olin 20 vuotta, en koskaan miettinyt millainen  40 –vuotias haluaisin olla.Tai korkeintaan mietin ,ettei  sellaisia 40- vuotiaita ole jollainen toivoisin joskus olevani. Koska 40-vuotiaat olivat vain joidenkin isiä ja äitejä ja työntekijöitä,tylsiä ja tavallisia ja sellaisia taustalla näkyviä hahmoja ,joihin ei niin kiinnittänyt huomiota. Nyt 40 vuotta on lähempänä kuin 20 ja  olen alkanut miettia millainen voisin olla 80-vuotiaana.  Minulla on toiveita sitä kohtaan. Toivon olevani sellainen melko omapäinen ja tyytyväinen mummeli. Sellainen joka pukeutuu värikkäisiin telttamaisiin mekkoihin ,jos siltä tuntuu ,eikä välitä siitä ,että pitäisi jumpata. Sellainen joka häviäsi puutarhaan ja kirjoittaisi jotain omaksi ilokseen  eikä välittäisi rikkaruohoista. Sellainen josta aikuiset lapset toisinaan huolestuisivat , kun ”Siitä ei ole kuulunut taaskaan mitään ja se on vähän arvaamaton, kun se siellä yksin puuhastelee.” Mutta sellainen joka ottaisi mielellään vieraat kylään, keittäisi kahvit ja juttelisi naapurinkin lapsille. Mummona minua ei haittaisi  enää paksut nilkat ja pullava vyötärö, koska sellaisia mummeja on kiva halata. (Vaikka sukulaisiani katsoessani minulle käynee kuitenkin niin ,että rypistyn ja muutun kuivan oksankaltaiseksi. )

Toivoisin olevani sellainen ,kuin se vanhan lasten ohjeman Mummo, joka teki ihan mitä lystäsi. Ajeli skootterilla ympäriinsä ja totesi ,että aikuisilla oli typeriä sääntöjä. Ja osasi olla piikikäskin. Sellaiseksi haluaisin jollaiseksi kuvittelen kaikki lastenkirjailijat vanhoina. Lempeiksi ja oveliksi ja ajatuksia pursuaviksi. Yhden sellaisen olen joskus tuntenutkin. Niinpä kuvittelen , että he kaikki ovat samanlaisia.

Haluaisin päättää miten vanhenen, mutta en sitten kuitenkaan usko ,että niin voi tehdä. Koska kaikenalaisia kuoppia ja iskuja saattaa matkalle kasaantua. Ei kai kaikesta selviä positiivisella energialla, vaikka tahtoisikin ja vaikka joku selfhelpguru niin väittäisi. Ajattelen niitä happamia vanhuksia, joita olen tavannut ja sitten mietin miksi aina haastatellaan vain niitä pirteitä maratoonarivanhuksia ,kun kysellään pitkän iän salaisuutta. Kokemukseni perusteella niitä hankalia tyyppejä ,jotka jurnuttavat hautaan asti on vähintäänkin yhtä paljon ,kuin niitä jumppaavia ja hymyileviä mummoja. Yksi vanha rouva sanoi , juuri sellaisessa haastatattelussa että pitkän iän salaisuus oli tupakka ja se , että pysyi erossa miehistä. Hän tuijotti äkäisenä kuvassa kameraa ja teippasin hänet hetkeksi jääkapin oveeni.

Toisinaan mietin sitäkin millainen olen 55-vuotiaana. Vaikka se tulee ennen 80 vuotta , niin harvemmin silti. Yleensä jään kiinni ajatukseen silloin kun tapaan , jonkun 55-vuotiaan jollainen haluaisin kovasti olla tai sitten sen toisen tyypin: sellaisen jollaiseksi en halausii päätyä. Viimeaikoina työhuoneen on jakanut  kanssani vanhempi työkaveri, josta mietin joka aamu :”Tämäkö on se aamu jolloin hän muuttuu viimein raketiksi ja lentää Bermudaan. Niin käy Merlinille Miekkakivessä-elokuvassa ,kun hän suuttuu toden teolla. Katselemme sitä toisinaan lapsen kanssa ja nauramme kumpikin. Työkaverin joka solu on jo aamukahvilla kiristetty punaiselle. Hän nykii ja heiluttelee käsiään hermostuneesti. Puhuu kuin ampuisi. Jos hän olisi sarjakuvassa, hänen päästään nousisi sauhua ja punan raja nousisi kohti ohimoita sata kertaa päivässä. Työkaveri kiihtyy milloin mistäkin ja saa lisää kiukkua alkaessaan luennoimaan kiukustaan minulle. Tietokoneen oikut  saavat hänet puoleen päivään mennessä lähes huutamaan.  Emme  me muutkaan  saa konetta toimimaan niinkuin ATK-apu aurinkoisesti neuvoo, mutta olemme oppineet jättämään ongelmat ratkaisematta ja siirrymme eteenpäin olkia kohauttaen. Työkaveri jää taistelemaan koneen kanssa, eikä usko ,että vaikka kuinka klikkalisi ongelma ei korjaannu. Toinen työkaveri ehdottaa jos lisäisimme salaa hieman viskiä hänen aamukahviinsa . ”Ihan vain lääkkeksi.” Toivon että ymmärrän lähteä tästä työpaikasta , jos muutun häneksi. En jaksaisi olla hermostunut vuosikymmeniä. Ihan vain töiden takia. Mahtaisinko huomata jos olisin itse lennähtämässä kohta Bermudalle?

Ehkä ja toivottavasti ja todennäköisesti sitä lakkaa vanhemmiten välittämästä monenmoisista asioista. Tietokoneista ja säännöistä ja sen sellaisesta. Alkaa sellaiseksi vähän erikoisemmaksi versioksi itsestään, josta nuoremmat voivat piirtää karikatyyrejä. Eikä se haittaisi itseä yhtään.

Otsikon säe on tietysti Eeva Kilven runosta ”Kun mummot kuolevat”

kulttuuri mieli runot-novellit-ja-kirjoittaminen
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *