Olen väärässä paikassa


Jopa Pasila voi siis näyttää kauniilta kuvissa”, mietin kun kohdalle osuu yhdellä sometilillä kuvia Helsingistä. Helsingistä, jossa asuin vielä hetki sitten. Katselen kuvia vähän ,kuin kuvia etelän lomalta: jotain jo vähän kaukaista tapahtumaa. Mutta näihin kuviin ei liity haikeutta ,niinkuin ehkä joskus etelän lomiin , joissa hiekkarannat ja kahvilat vaihtelevat. Ehkä tämä tunne on lähinnä helpotusta. Että joku vaihe on takana ja sitä voi katsoa taaksepäin ja puhua siitä aloituksella ”Silloin kuin asuin Helsingissä”.

Tuon jonkun muun sometilillä valo on Helsingissä kaunis. Se heijastuu kerrostalojen ikkunoista ja rakennusten tiilistä niin, että jopa Pasilan neuvostokolhoosin näköiset vessankaakelitalot näyttävät hetken hohtavilta. Näyttävät vähän kuin olisivat Berliinistä tai Moskovasta graffitteineen. Tunnistan ilman  tarkempia mainintoja suurimman osan kadun kulmista ja satunnaisista raitiovaunun ikkunasta näkyvistä kaarteista, koska ne olivat kuitenkin minullekin kotikaupunki monta vuotta. Muistan  mitä ajattelin istuessani samassa kohtaa nelosen raitiovaunussa tai mihin olin matkalla ,kun kuljin saman sillan yli kuin kuvaaja. Selkeästi muistan myös ,kuinka viimeiset vuodet  lause  ”Olen väärässä paikassa” , kimpoili esiin katujen kulmista.

Tuntuu sekä jossain määrin nololta ,että pettyneeltä myöntää ,etten sitten saanut sitä toimimaan.  Vaikka kerroin itselleni monilla tavoin, miksi jääminen kannattaa ja mikä kaikki on hyvin. Paremmin kuin muualla. Kerroin uudestaan ja uudestaan itselleni ja muille.  Ja sitten jonakin satunnaisena hetkenä , ehkä metropysäkillä arkiaamuna,totesin vähän yllätyksekseni itsellenikin ,etten  pysty vakuuttamaan enää itseänikään. Että joka päivä kaupunki ahdisti vähän enemmän ,vaikka valo olisikin ollut kaunis vanhojen kerrostalojen seinillä ja vaikka jääkin olisi kantanut Seurasaaren ympärillä. Keräsin jo kotimatkan aikana pitkän listan asioista, joita en enää kestäisi vuoden päästä Helsingissä. Se alkaa ehkä sähköpotkulautojen väistelystä ja päättyy vihaisiin valkoposkihanhiin tai niihin vihaisiin ihmisiin, joiden mielestä vihaiset hanhet eivät ole mikään ongelma. Ja siinä välissä on kymmenittäin asioista, joista ehkä kirjoitan vielä koko luettelon auki ennen kuin unohdan.

En ole vieläkään ihan varma mikä oli se syy , että yhtenä aamuna sain tarpeekseni. Aamu oli mielestäni ihan samanlainen, kuin monet aamut ennen sitä. Ei mitään suuria vastoinkäymisiä juuri sinä aamuna. Ihan tavallinen päivä. Ja sellaisena päivänä kai sitä moni muukin on päättänyt jotain , joka muuttaa suunnan.

Jos tänään laskisin matemaattiset prosentit syistä se koostuisi varmaankin osin seuraavista asioista: 32,4% -Korona, joka teki elämästä kaupungissa vielä ahtaampaa kuin muualla. Kun sitten lähti etsimään tilaa oikeasta metsästä ,sinne pääseminen vaati pitkän bussimatkan ja sielläkin vastaan patikoi loputon virta muita koronapakolaisia. 37, 6% -Mustat talvet. Kun meri söi heti kaiken satavan lumen. 25,6%-Lapsi kasvoi ja kerrostalosta uloslähtiessä laskeskelin aina todennäköisyyttä juokseeko se tänään sähköpotkulaudan ja raitiovaunun eteen. Tällöin jäisi vain 5 % hanhien syyksi , mutta joinakin päivinä oikea prosentti hanhille olisi ollut 45%.   Toisiinsä kietoutuneita syitä oli paljon ja tuntui että prosentti luku olisi ollut yhteenlaskettuna lopulta jossain 600 % tietämillä.
Onneksi kaikki ne asiat kasaantuivat ja pakottivat muuttamaan. Jos olisi ollut vähemmän häiritseviä asioita olisin saattanut jäädä. Ja koittanut karkoittaa vuosikausia ajatusta , että jokin oli väärin .

Pystyn silti muistamaan kuinka oikealta Helsinkiin muuttaminen joskus tuntui.  ”Kuin olisi ulkomailla”, tunsin aina, kun kesällä astuin kesäkengissä kadulle ,jossa oli aina muita ihmisiä menossa omiin suuntiinsa. Raitiovaunun kolina, kerrostalojen puiset raskaat oviaukot  ja julkisivujen
koristeet kuudensissa kerroksissa. Hevoskastanjarivit kohisemassa kesällä kadun vieressä.  Kaikki ovet joista olisi voinut mennä sisään , vaikkei sitten mennytkään. ”Olla kaupunkilainen”. Yhtä huumaava tunne kuin se , kun nyt  katson kuvia Helsingistä ja tunnen ” Onneksi en ole enää siellä”.

Nyt olen kiskojen toisessa päässä ja kun avaan oven ulos on kummallisen hiljaista. Kaiken kuulee. Ihmisiä ei näy kuin harvoin. Mutta männyt seisovat ,kuin ihmiset paikoillaan hiljaa huojuen. Tunnen ,että ne katselevat minua lumen alta kuin vartio. Katselen niitä ,kuin eksoottisia palmuja . Hetken aikaa muuttamisen jälkeen vielä huomaa tällaiset asiat: männyt tai kerrostalojen koristeet. Minä vuonna mahdan turhautua hiljaisuuteen ja mäntyihin? Toivon ettei niin käy, mutta mieli on ailahteleva.
Olla perillä.- Se on yllättävän hyvä tunne,
Viime päivät mielessä on soinut : ”Taivas on kuulemma tuhkimoille, taivas on juoppojen kapakka,lukion loppu ja kuusi ällää ,taivas on kirkas ja napakka” . Ehkä siksi ,että se laulu soi soittimessa usein silloin kuin viimeiksi asuin tässä uudessa ja samassa , toisessa kaupungissa.Kiskojen toisessa päässä.

Zen cafe-Taivas on kirkas ja napakka.

koti ajattelin-tanaan oma-elama syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *